What's not to like?

Raskausaikani lähestyessä loppuaan halusin miettiä asioita taaksepäin. Luin jo aiemmin aiemmat tekstini tältä vuodelta ja jonkin verran myös vanhan blogini puolelta, mutta vain tämän vuoden alkuun asti. Viime syksyn alhoon en ole vielä halunnut palata, mutta ehkä senkin aika vielä tulee. Tänä aamuna ajatukset lähtivät liikkeelle siitä, että halusin ihan miettimällä miettiä asioita joista en ole pitänyt raskaudessa. Ikäänkuin valmistautuakseni tämän ajan päättymiseen tulevana keskiviikkona. Lista "ei-pidettävistä" asioista jäi vain aika lyhyeksi.

Olen nauttinut raskausajastani todella paljon. Jo alkuraskaudesta sitä alkoi pysähtelemään peilien edessä ja silittelemään kasvavaa kumpua, joka varsinkin iltaisin oli aikamoinen. Hymyilytti joka kerta. Mahan kasvaessa tämä ei ole loppunut. Näinä viimeisinä viikkoina olen pysähtynyt samojen peilien eteen ja ihastellut, että tällaiseksi se maha sitten kasvoi - eihän tämä ole vielä edes suuren suuri. Jotkut tutut ovat olleet kasvaneesta mahasta monta mieltä - "valtava" ei ole ollut vieras sana. Olkoot mitä mieltä ovat, minusta se olisi voinut kasvaa vieläkin suuremmaksi. Kelien viiletessä kasvanut maha aiheutti ongelmia takkien valinnan kanssa. Minulta löytyi kuitenkin itseltäni villakangastakki, jonka ostin jo ennen häitä joskus neljä vuotta sitten. Muistan takin ostamisen - seisoin kaupassa ja levittelin takin helmaa haaveissani; tämän alle mahtuisi sitten myös maha. Ja niin sinne mahtui, ja onneksi takkiin ei ollut ajan hammas vielä niin pahasti puraissut, ettei sitä olisi voinut käyttää. Välikausitakkini helma on myös kellomaisen laaja, ja loppuun asti näillä takeilla on selvitty. Hieman saattaa tämän helman alta paita vilahtaa, kun napit eivät ole menneet enää ylintä lukuun ottamatta kiinni, mutta ei se minua ole haitannut. Ja miehen takeilla on ollut ihan hyvä käydä lenkeillä. Tyyli ennen kaikkea...

Vaateongelmista voisin siis yrittää marmattaa, mutta en voisi tehdä sitä täysin sydämin. Olen ostanut käytettynä äitiysvaatteita, saanut lainaan joitakin vaatekappaleita sekä joitakin oikeasti mieluisia äitiysvaatekappaleita olen hankkinut uutena. Näitä äitiysvaatteita yhdistelemällä normaaleihin vaatteisiini olen selvinnyt ihan hyvin koko raskausajan. Toki, valinnan varaa ei ole ihan niin paljon ja uusia vaatteita on ollut ihan turhaa kaupasta haaveilla, mutta onpahan jäänyt säästöön nekin rahat - tai siis, olen voinut käyttää ne johonkin muuhun.. Ja toisaalta, aikalailla samoihin vaatteisiin sitä tulee pukeuduttua ihan ei-raskaana ollessaankin. Mukavaa on kuitenkin ajatella joulun jälkeisiä alennusmyyntejä, niistä saatan itselleni ostaa jotakin ihan uutta päällepantavaa, riippuen toki siitä, miten tästä raskaudesta kroppa palautuu. Olen kerännyt raskauden edetessä kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka eivät ole mahtuneet päälle, ja tarkoitus on palauttaa sinne vain ne vaatteet, joita oikeasti tulee käytettyä. Tämä on siis minusta erinomainen tilaisuus poistaa sieltä viimein kaikki ne turhat "jos-joskus-vielä" vaatteet.

Painon nousu ahdistaa monia raskauden aikana. Minullekin on painoa tullut kymmenisen kiloa, mutta minusta se on pysynyt ihan hyvin aisoissa. Painoa kuuluukin tulla. Vähempikin olisi minulle riittänyt, olihan pohjalla jo painoa ihan riittävästi, mutta elämä on. Katsotaan sitten synnytyksen jälkeen mikä on tilanne ja tehdään asialle jotakin. Liikkeelle tekee joka tapauksessa jo mieli, joten eiköhän asiat tuon painonkin suhteen lähde etenemään, kun sen aika on. Ei oikein jaksa stressata mokomasta asiasta.

Ongelmia on kuitenkin tuottaneet jalat ja kengät. Kengät eivät oikein mahdu jalkaan. Kesän kuljin parilla kenkäparilla ja nyt kelien viiletessä tilanne ei ole kauheasti helpottanut. Onneksi kuitenkin joitakin jalkoihin mahtuvia kenkiä minulla edelleen on, vaikkakin ne helpoiten jalkaan saatavat - sisäsaumassa olevien vetoketjujen ansiosta - ja parhaiten jalkaan mahtuvat kengät ovat 7 sentin kiilakoroilla varustetut saappaat.. Toivon kuitenkin, että jalkani olisi kasvanut raskauden aikana yhdellä koolla, niinkin voi käydä, olen kuullut. Se helpottaisi kenkien hankintaa tulevaisuudessa, onhan kokoni ollut 35:n ja 36:n välistä. Tokihan, jos jalat ovat kasvaneet koolla, joudun luultavasti ostamaan monet uudet kenkäparit. Ja ihan luvalla. Tämä nyt ei voi olla ongelma muuta kuin kukkarolle! Ei siis voi valittaa.. Loppuraskaudesta jalat ovat väsyneet nopeasti ja sitten ne ovat olleet väsyneet vielä iltaisinkin. Parin tunnin ostosreissun aikana on hyvä päästä istumaan välissä. Pakko on ollut hidastaa tahtia. Ja kaupoissa ei jaksa olla ihan hirveän pitkään. Onko tämä nyt iso ongelma - ei ainakaan minun mielestäni. Matti on joinakin iltana antanut pienen jalkahieronnan, joka on tuntunut ihan hyvältä ja helpottanut väsymystä.

Ähinää ja puhinaahan tämä loppukolmannes on ollut. Tahti on hidastunut ja makuulta nouseminen vaatii enemmän työtä kuin normaalivartalon kanssa. Minua tämäkin on vain naurattanut. Matti minua auttelee silloin tällöin pystyyn tai sitten kellahtelen kupeen kautta pystyyn mitä mielenkiintoisimpien tekniikoiden avulla. Kumartelu on lisäksi loppuraskaudesta ollut epämiellyttävää. Kiroan lattialle pyykinpesun yhteydessä aina tippuvia sukkia ja sitä, että niitä on sitten pakko poimia. Ja edelliseen kappaleeseen lisäten, tämä kumartelun hankaluus aiheuttaa omat haasteensa kenkien jalkaan laittamiseen. On siis ihanaa päästä liikkumaan sitten hiljalleen normaalisti raskausajan jälkeen, mutta raskaus ja varsinkin tämän ähinän ja puhinan aika on niin lyhyt, että tämäkin on minusta ollut tärkeä osa raskauskokemusta. Naurattaa vaan oma kömpelyys.

Liikkuminen on jäänyt valitettavasti koko raskausaikana vähäisemmäksi kuin pyhästi ajattelin alkuaikoina. Sports Trackeristä juuri pari päivää sitten katseltiin lenkkien trendiä kuluneelta vuodelta ja hauskasti siinä näkyi viime keväältä alkanut kävelylenkkien lyheneminen ja vauhdin hidastuminen. Kävelyä on minulla hidastanut alavatsalle lenkkien aikana tulleet kivut, joihin kalliilla Anitan tukivyöllä en saanut mitään helpotusta, paremminkin päin vastoin. Ehkä en käyttänyt vyötä oikein, mutta se oli aivan turha kapistus minulle. Uimassa olisin voinut käydä enemmän, mutta no.. Siitä en voi syyttää kuin omaa laiskuutta - ja ihan (hyvin) vähän sitä, että en ole voinut pyörällä ajaa enää viime viikkoina. Uimahalli on pienen matkan päässä ja busseilla ei sinne oikein pääse. Iltaisin, kun auto on käytössä on jo väsyttänyt niin, että en ole lähtenyt - eli kuten sanoin, omaa laiskuutta ja tekosyitä. Tässä asiassa täytyy kuitenkin aktivoitua sitten raskausajan jälkeen, toki edelleen kuunnellen kropan asettamia rajoituksia.

Oikeasti epämiellyttävä raskausoire on ollut närästys. Sitä oli ensimmäisen kerran viime kesänä, ja koska se oli oikeasti kivuliasta eikä pelkästään pieni polte ruokatorvessa, en edes sitä tunnistanut närästykseksi. Pariin otteeseen närästyskipu aiheutti sellaiset ylävatsakivut, etten voinut liikkua. Kävin lääkärissä asian tiimoilta ja sain vaivaan lääkesuosituksen, jolla kivut myös helpottivat, ja vähitellen vastaavat närästyskivut jäivätkin kesän aikana pois. Nyt loppuraskaudesta närästys on vaivannut lähinnä iltaisin ja öisin. Herään siihen, että vatsasta nousee  mahahappoja kurkkuun asti, maku on paha ja polte on ikävän tuntuista. Näihin närästysvaivoihin auttaa ensiksi yöpöydällä pidettävä vesipullo, ja vieressä oleva Rennie-paketti.

Varsinkin alkuraskaudesta kuuli monien sanovan: "odota sinä vaan", "kyllä sitten näet" tai "kohta sitten tiedät". Jonkinlaista pelottelua, josta en pitänyt silloin enkä arvosta sitä edelleenkään. Ehkä suhtaudun asiaan erilailla, kun olen tätä odottanut ja toivonut pitkään - mene ja tiedä. Joka tapauksessa osaan arvostaa tätä siinä mielessä, kun tiedän ettei tämä ole itsestään selvyys, ei itselle eikä niin monelle muulle. Toisaalta uskon täysin, että olen päässyt helpolla. Ei ole ollut pahoinvointia, ei massiivisia mielialojen vaihteluita, hurjia himoja, univaikeuksia tai pahoja särkyjä. Minun raskausaikani on ollut helppo ja ihana, ja olen varma, että tulen kaipaamaan tätä aikaa. Mahan silittelyä, pikkuiselle höpöttelemistä ja mielialojen arvailuja potkujen perusteella, möyrinnän ja mahan heilumisen seurailua, hankintojen tekemistä ja suunnittelua, laittamista ja valmistelemista sekä haaveilua ja tuumailua. Sitä, kun Matti puhuu mahalle, silittelee ja pussailee. Yhdessä odottamista ja pitkäaikaisen toiveen toteutumista. Läheisyyttä, jännittämistä ja hassuja ajatuksia tulevasta. Ajatuksia, jotka toteutuvat - tai todennäköisemmin eivät. Tämä on ollut ihana ja ainutkertainen kokemus, josta olen ikuisesti kiitollinen, että olen sen saanut kokea.

Yllättävä käänne

Maanantai toi tullessaan ylimääräisen äitipolikäynnin, tutkimukset ultralla ja yllättäviä uutisia. Ensimmäistä kertaa Matti ei ollut mukana käynnillä työkiireiden vuoksi - odotushan ei ollut, että mitään ihmeellistä paljastuisi. Oli vain tarkoitus katsoa, miten päin pikkuinen mahassa majailee, ja mahdollisesti, ja minun mielestä epätodennäköisesti, yritettäisiin kääntää, jos on väärinpäin.

Ensimmäisenä oli käynti kätilön luona, laitettiin minut käyrille, eli laitettiin kaksi mokkulaa minun mahalle, joista toinen rekisteröi vauvan sydänääniä ja toinen supistuksia. Pikkuinen oli touhuissaan, viuhvauh vaan kuului ja sykkeet kohosi, kun kovasti oli jumppatouhut meneillään. Pari pientä supistustakin sattui tulemaan, joten sitä käyrän kehittymistä ja piirtymistä oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista seurata samalla kun tunnusteli vauvan liikkeitä ja omia tuntemuksiaan. Samalla jutustelimme kätilön kanssa. Minulla oli mielessäni aiemmat nukutuskokemukseni: laparoskopian jälkeen oksensin vielä illallakin ja ensimmäisen koeputkihoidon punktiossa olin sekaisin kuin seinäkello annetuista lääkkeistä. Halusin, että tietoihini kirjataan anestesialääkärille nämä tiedot, jotta hän voi ottaa ne huomioon, kun mietitään synnytyksen kivunlievitystä ja näin tehtiinkin.

Seuraavaksi menin lääkärin ultrattavaksi. Mukava nuori naislääkäri, joka oli ensimmäistä päiväänsä meidän sairaalassa töissä. Housut pois ja pöydälle, vaikka päällipuolelta ultraus pääasiassa tehtiinkin. Pyysin aluksi, että lääkäri kääntäisi näytön niin, että minäkin näkisin, mutta lääkäri nopeasti vilautti ja sanoi etten siitä kuitenkaan mitään enää näillä viikoilla näe. Harmitti, mutta tyydyin kohtalooni. Lääkäri tutki ja mittaili, sanoi kysyttäessä kaiken näyttävän ihan normaalilta ja että kyllä siellä mahdollisesti pojan elkeet on napanuoran joukossa havaittavissa. Vauva raivotarjonnassa, ei vaan ole laskeutunut yhtään. Ja kun ei ole laskeutunut, on myös paikat edelleen kiinni ja kohdunkaulaa reilusti jäljellä. Kaikki on niinkuin pitääkin näillä viikoilla. Kyllä se pikkuinen sinne vielä laskeutuu..

Olin ajatellut, että käynnillä katsotaan kaikki, kun kerran sinne on päästy ja pyysin vielä tarkistamaan istukan virtaukset ja näin lääkäri lupasikin tehdä. Ensin tutki päältä ja sitten otti vielä paremman kuvakulman sisätutkimuksen avulla, "ja ei ole ollut mitään ylimääräisiä vuotoja?", johon minä vastaan "Ei ole ollut". Kysyin, että miltä siellä näyttää, johon hän sanoi, että tämä ei olekaan ihan niin yksiselitteinen juttu, ja että hän haluaa vielä kollegalta toisen mielipiteen. Hän hakee toisen lääkärin paikalle, ja he jatkavat tutkimuksia ja alkavat mutisemaan keskenään: "katso nyt tuosta se voisi mennä", "vai onko se kato tuossa".. Minä yritän saada juonesta kiinni, olo alkaa olla kuin kohteella, eikä osallisena. Kysyn, mikä ihmeen "intronum" (vai mikä se nyt oli...) ja minulle vastataan vain, että kohdun kaulakanavan sisäsuu. Ja jatkavat mutinaansa ja tutkimusta. Lopulta saan luvan laittaa vaatteet päälle ja lääkärit ovat siirtyneet työpöydän ääreen jatkamaan mutinaansa selkä minuun päin.

Alan hiljalleen jo hermostumaan, ja kysyn suoraan, että sektiostako te siellä nyt puhutte! "Kyllä, sektiota tässä mietitään, kun näyttää siltä, että sinulle on osaksi etinen istukka", "Se on mekaaninen este alatiesynnytykselle", "sillä se vauva ei ole voinut laskeutua", "korkeat riskit verenvuotoon synnytyksessä", "ei vaihtoehtoja", "ensi viikon keskiviikkona sopisi tuohon kalenteriin", "kätilö kertoo sinulle kohta kaiken" ja "ota tuosta vaan nenäliinaa" ja "niin, shokkinahan tämä varmasti tulee".

Olin aivan tolaltani. Ensin kaikki on niin kuin pitääkin, ja seuraavaksi ollaankin tulossa reilun viikon varoitusajalla keisarinleikkaukseen yllättävästi paljastuneen etisen istukan vuoksi. Minulla piti olla vielä monta viikkoa aikaa nauttia raskaudesta ja kyllästyäkin siihen, ja olin mielessäni ollut aivan varma, että vauva syntyy vasta joulukuussa. Ja olin henkisesti valmistautunut kokemaan synnyttämisen ihmeen. Tutustunut erilaisiin kivunlievityksiin ja valinnut musiikkia soittolistalle laitoksella kuunneltavaksi. Ja niin omituiselta kuin se varmasti kuulostaakin, minusta tuntuu, että minulta on viety jotakin kokemuksestani pois. Enhän ole vielä edes kyllästynyt raskaana olemiseen, en ole yhtään tuskastunut, en ole kertaakaan ajatellut, että "eikö se nyt jo voisi tulla" ja nyt minun pitäisi olla viikossa valmis mahdollisesti ainoan raskauteni kanssa. "Eikö sitä voi siirtää edes viikolla eteenpäin", kysyn, mutta riskit ovat kuulemma niin korkeat sekä minulle että vauvalle, jos synnytys lähtisikin käyntiin. Istukan irtoaminen ja verenvuoto, ei niitä voi ottaa kevyesti, ja tottakai, niinhän se on.

Seuraan kätilöä nenäliina kourassa hänen huoneeseensa, ja hän antaa lapun jossa on ohjeita suunniteltuun sektioon. Luen lappua ymmärtämättä mitään ja kätilö selittää jotakin, joka menee ohi korvien. Kun hän kysyy onko minulla kysyttävää, en osaa sanoa mitään. Pää lyö tyhjää ja odotan vain, että saan soittaa Matille. Kätilö sanoo, että voin soittaa ja kysyä lisää vaikka seuraavana päivänä, kun olen hieman rauhoittunut ja saanut miettiä asiaa. Kiitän, kerään tavarani ja lähden.

Etsin käytävältä rauhallisen sopen ja soitan Matille itku kurkussa ja kerron, mitä on löydetty. "Ei tämäkään sitten voinut mennä niinkuin Strömsössä!". Matista tuntuu pahalta, kun hän ei voi olla paikalla, mutta jo hänen kanssaan puhuminen helpottaa minun oloani. Ei kai siinä, onneksi on viikko aikaa valmistautua, olisihan tämä voinut käynnistyä jo itsekseen ja sitten olisikin ollut leikki kaukana ja todennäköisesti sektioon oltaisiin päädytty joka tapauksessa. Ja kaikkihan on jo valmiina, ei meillä mitään hätää ole. Mutta pahalta minusta tuntuu joka tapauksessa. Järkytys on suuri. En ole vieläkään oppinut, että turhaa on suunnitella.

Vanhempani ovat ajaneet aamun aikana Keski-Suomesta meille kylään ja he hakevat minut sairaalasta. He suhtautuvat asiaan käytännön kannalta, ja eipähän nyt tarvitse jännittää milloin tapahtuu. Tsemppaan, en halua heille näyttää millainen järkytys tämä minulle oli. Ja kyllähän ne ajatukset siinä päivän mittaan (ja vielä eilisenkin aikana) alkaa itselläkin rauhoittumaan ja selkeytymään. Hyvähän tämä oli, että paljastui nyt eikä myöhemmin. Vahvistuu olo, että nyt on nautittava näistä raskauden viimeisistä päivistä ja samalla valmistauduttava henkisesti toisenlaiseen synnytykseen. Maailman ihanin palkinto on joka tapauksessa luvassa meille, hän vaan tulee aikaisemmin ja hieman eri tavalla kuin olin ajatellut. Sillä ei ole mitään merkitystä, kun asiat laittaa perspektiiviin. Minua ehkä harmittaa nyt, mutta tärkeintä on joka tapauksessa, että vauvalla on kaikki hyvin. Viikon päästä olemme vanhempia pienelle ihmeelle. Ja siinä on sellainen ajatus, johon on hyvä päättää tämä kirjoitus.

Viistotarjonta

Eilen oli jälleen neuvola. Neuvolan tätimme on todella mukava, ja mielellään siellä käy tarkastuksessa. Kaikki on edennyt oikein hienosti, ja kaikki arvot ovat niin kuin pitääkin, mutta nyt käynnillä todettiin se, minkä jo tiesinkin: pikkuinen ei ole asettunut aloilleen vaan pyörii edelleen ihan niin kuin hänestä tuntuu. Tänään alkoi raskausviikko 36+0, joten hiljalleen olisi hyvä, jos sinne lähtökuoppiin oltaisiin asettumassa. Täti pyysi oikein toisenkin hoitajan mielipiteen siitä, kuinka päin mahassani majaillaan. Viistotarjonnassa, sanoi toinenkin täti, toki tällä kertaa pää edes alaspäin. Tästä ei kuitenkaan voi mitään päätellä, koska hikka tuntuu välillä ylävatsassa ja välillä alavatsassa; tilaa on siis liikkua. Viistotarjonnassa minun tapauksessani sitä, että pikkuinen on asennossa vasemmalta ylävatsalta oikealle alavatsalla. Aikaisemmin hän majaili lähinnä vasemmalla puolella, mutta alkaisiko kuitenkin sen verran olla ahtaampaa, ettei siihen enää mahdu. Liikkeet ovat joka tapauksessa muuttuneet möngertämiseksi tiukkojen potkujen sijaan.

Ensi viikolla minulla piti olla normaali neuvolalääkäri, mutta nyt se aika peruttiin ja tilalle tulee kutsu poliklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja synnytystapa-arvioon. Sana "sektio" mainittiin myös. Toivottavasti pikkuinen kuitenkin alkaisi hiljalleen asettumaan aloilleen, ja tämä olisi vain ns. tarpeeton tarkempi tutkimus. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pääsen vielä yhteen ultraan, ja tehdään perusteellinen tutkimus vielä tässä vaiheessa, niin tietää paljon tarkemmin sen, missä tilanteessa ollaan. Samassa yhteydessä voidaan kokeilla myös kääntämistä, jos oikein asian ymmärsin.

Poliklinikkakäynnille kutsutaan ensi- tai sitä seuraavalle viikolle. Sitä ennen täytynee vain olla asennoissa, jotka kannustavat pikkuista kohti oikeaa suuntaa. Ja ottaa rennosti, ei tämä huolehtimalla tämä asia parane.

PS. Kutsu tutkimuksiin ja mahdolliseen kääntöön tuli jo maanantaille.

Kiitollisuutta

Tänään on minun ensimmäinen virallinen äitiyslomapäiväni. Olo on siitä uskomattoman kiitollinen. Kohta meillä on jo pieni täällä meidän kanssa tuhisemassa.

Eilen oli viimeinen - ja ainoa - tenttini yhdistettynä ryhmätyönä pidettyyn esitelmään ja siihen liittyvän raportin palauttamiseen. Kaikissa näissä  - ja sitä ennen monissa muissa tehtävissä ja luettavissa artikkeleissa - oli melkoinen työ, ja eilen illalla tuntuikin, kun olisi ravistellut harteiltaan taakkaa pois. Pari viimeistä viikkoa ovat olleet työntäyteisiä ja väsyttäviä, ja eilen tuntui kirjaimellisesti siltä, kuin olisi tarvinnut ravistella ja puhallella sitä kaikkea pois kehostani. Samalla tunsin oloni todella tunteikkaaksi; viimein tänne asti on päästy. Mietin, että pitäisikö tehdä jotakin merkittävää ensimmäisen äitiyslomapäiväni kunniaksi, mutta totesin tärkeimmäksi ottaa ihan rennosti - tänään ei ole pakko tehdä mitään.

Yhdysvaltalaisen luokkakaverini ansiosta huomasin, että laskettu aikamme on samaan aikaan kuin heillä vietetään kiitospäivää. Meillä on totisesti aihetta kiitollisuuteen, joten ehkäpä jatkossa teemme jotakin aina kiitospäivän kunniaksi. Tänä vuonna päätin vain muuttaa blogini ulkoasun kiitospäivän mukaiseen teemaan, ehkä se muistuttaa myös jatkossa siitä, kuinka meillä on paljon asioita, joista voimme olla onnellisia ja kiitollisia.

Hullut päivät

Katselen bussin ikkunasta Helsingin katuja. On niin kaunista, kun ruska on värjännyt puut ja aurinko ne värit vielä kirkastaa ihanaan loistoon. Ihmiset kävelee kaduilla, ja monilla on iso keltainen Hullujen päivien kassi matkassaan. En voi olla ajattelematta, kuinka erilainen olikaan viime syksy.

Lokakuussa 2012 aloitimme toisen koeputkihoitomme, oli harmaata ja kylmää, ja yritin piristää itseäni ostamalla jotakin mukavaa jokaisen lääkärikäynnin yhteydessä. Klinikkamme sijaitsi aivan Stockan vieressä, ja kätilön vinkistä lähdinkin sitten, ensimmäistä kertaa eläissäni, pyörähtämään Hulluilla päivillä. Ei ollut minun paikka ei, ja hetken kierrettyäni ja ruuhkasta ahdistuttuani lähdin aivan toiseen kauppaan, pieneen putiikkiin, jossa ei ollut ketään muuta minun lisäkseni. Halusin väriä kaiken harmaan keskelle, ja ostinkin sieltä ihanan Skunkfunkin mekon, joka on minulle epätyypillisen värikäs. Mekko oli joustamatonta kangasta ja tyköistuva -  siinä ei varauduttu mihinkään mahdolliseen tai mahdottomaan.

Palataan viime vuoden harmaudesta tähän syksyyn.. Olin koulun kahviossa torstaina työskentelemässä, ja minulle tuli juttelemaan jo graduaan tekevä kaveri, joka oli meitä kierrättämässä tutustumisviikoilla. Alkuun juttelimme hänen gradustaan ja opiskeluista yleensä, mutta sitten hän arasti tiedusteli, milloin meillä on laskettu aika. Ja kertoi siihen perään, että hänen vaimonsa oli juuri käynyt alkuraskauden ultrassa. Hänen silmistään näki sen onnen ja innostuksen ja toisaalta sen uuden alun kynnyksellä olemisen, johon minä - melkein äitinä - sain kokemuksen syvällä rintaäänellä vastata. Minä! Kohta jo äiti, saan jakaa kokemuksiani siitä, miltä tuntuu olla raskaana ja odottaa ensimmäistään. Ja tukea toista, sen saman kynnyksellä olevaa. Se tuntui aivan sanoinkuvaamattoman hienolta, mutta aivan hullulta yhtä aikaa.

Nyt, kun vuosi on kulunut ja nuo keltaiset Hullujen päivien kassit vain muistuttavat viime syksyn matalaakin matalammasta lennosta, en voi olla olematta maailman kiitollisin ihminen. Vaikka tänäkin syksynä on vastaan tullut surua, on elämän pohjasävy siitä huolimatta vain onnellinen, joka auttaa kohtaamaan myös nuo muut vastoinkäymiset.

Surua ja iloa

Huh, aika se vaan kuluu, maha kasvaa, potkusarjat pitkittyy ja väsymys lisääntyy. Koulua on nyt käyty kuukauden päivät ja se on osoittautunut yllättävänkin hyväksi ratkaisuksi raskauden viimemetreille. Jos vaihtoehtona on istua 8 tuntia päivässä töitä tehden toimistolla, niin otan tämän opiskelun ihan minä päivänä tahansa.. Minulla on luentoja puoli päivää maanantaisin ja torstaisin ja kokonainen päivä tiistaisin. Tehtäviä ja lukemista on toki ihan kokopäiväisen työn verran, mutta kun niitä voi tehdä kotisohvalta ja makuuasentoon menevästä nojatuolista käsin, niin niiden teko tuntuu ihan hyvältä.

Tämä viimeinen viikko on ollut muilta osin raskas, koska saimme perhepiiristä huonoja uutisia. Matin veli nukkui pitkän sairastamisen jälkeen pois maanantaina.. Tämä viikko on siis mennyt miestä ja miehen perhettä tukiessa, surressa omaa surua ja välissä yrittäen pysyä koulutehtävissä edes jotenkin mukana.

Raskaus etenee onneksi edelleen ihan hyvin ja tuleva pikkuinen onkin toiminut myös piristyksen lähteenä tässä surun keskellä, niin meille kuin myös muulle Matin perheelle.

Olen kerännyt isyyspakkausta Matille jo jonkun aikaa, ja olin ajatellut sen antaa vasta parin viikon päästä tai jopa vasta isänpäivänä. Joitakin asioita paketista jäi nyt puuttumaan, mutta päätin kuitenkin sen antaa jo tällä viikolla. Jotkin puuttuvat chilipähkinät ja muut pikkujut laitokselle ja paketin ulkoinen viimeistely tuskin haittaisi. Tässä kuvia parin viikon takaa, uudempia en sitten enää ottanutkaan.

 

 

Kuvien ottamisen jälkeen olin hankkinut pakettiin vielä pienen kylpyankan, ihanan neuleasun kokoon 58, Jari Sinkkosen Isäksi ensi kertaa -kirjan, jossa on isien kertomuksia isäksi tulosta ja pisteen i:n päälle eli Mazda 6 merkin automme perään. Ja nyt varmasti ihmettelette, että mikä ihmeen Mazda 6 -merkki ja mitä ihmettä sillä on tekemistä isyyspakkauksen kanssa.. Tarinahan merkkiin liittyen meni niin, että ensimmäisiä hankintojamme viime kevään plussauutisten jälkeen oli uusi auto. Matti tutki autoja pitkään ja useiden koeajojen, tuumailun ja harkitsemisen jälkeen päätimme hankkia pari vuotta vanhan Mazda 6 farmariauton. Matille tämä auto oli, tyypilliseen miesten tapaan hyvin tärkeä, mutta oi sitä päivää, kun hän huomasi puutteen muuten niin täydellisessä autossa. Auton perästä puuttui numero 6 Mazda:n perästä. Puuttuvaa merkkiä harmiteltiin ja mietittiin vielä viikkojenkin jälkeen. Ja huollossa, kun hän sen perään tiedusteli, ei uutta merkkiä ollut kuitenkaan heidän kauttaa helposti saatavissa.

 

Päätin hankkia uuden merkin tilalle, ja otin yhteyttä autoliikkeeseen, josta auto meille myytiin. Uusi merkki olisi heidän kauttaan saatavissa, mutta hintana olisi ollut 30€ ja toimituskulut Matkahuollon kautta. Ensiksi sain puhuttua toimituksen kirjekuorella, ja sen jälkeen aloitin pehmentämisen tuon hinnan tiputtamiseksi. Käytin kaikki naiselliset keinoni, ja puhuin siitä kuinka tärkeä tämä auto on miehelleni, kuinka tämä liittyi iloiseen perheuutisemme ja kuinka tämä lahja symboloi rakkauttani häneen. Lopulta automyyjä - joko heltyi tai ajatteli, että hän ei kestä enää kuunnella tällaista - lupasi toimittaa merkin minulle jälkitoimituksena ja ihan ilmaiseksi.

 

Paketti oli siis melkein valmis ja Matin nukkuessa päiväunia huonosti nukuttujen öiden korvaamiseksi, menin yläkertaan ja laitoin vain lahjanauhat paketin ympärille. Matin herättyä toin paketin alakertaan ja kerroin keränneeni hänelle tätä jo jonkin aikaa. Hän yllättyi ja ilahtui kovin, ei hän mitään tällaista ollut odottanut. Tutkimme sisältöä tavara kerrallaan ja tuumittiin yhdessä, mihin niitä sitten käytetään. Pakkauksen pohjalle olin laittanut Mazda 6:n merkin korurasiaan. Matti otti sen käteensä ja ilahtui "Oi, sinä olet hankkinut minulle.. Öö. Mitä sinä olet hankkinut?" "Onko se JYPin merkki?". Ei, ei se ole JYPin merkki. "Onko se, ONKO SE MAZDA KUUTOSEN KUUTONEN, oi! Sinä olet hankkinut minulle Mazda kuutosen kuutosen! Miten sinä senkin olet tehnyt?!?" Olin niin onnellinen, että paketti toi hieman iloa kaiken surun keskelle. Halailimme ja olimme lähekkäin, niinkuin paljon muutenkin tällä viikolla (ja aina), mutta tässä hetkessä oli jotenkin erityisen paljon rakkautta. 

 

Kyllä me tästäkin surusta yhdessä selvitään. Rakastamalla ja toisesta huolta pitämällä.

Back to School

Eilen oli ensimmäinen koulupäivä yliopistossa. Kaikki alkoi orientaatioviikolla, jonka huomasin melko nopeasti painottuvan erilaisiin juhliin ja bileisiin. Toisaalta eilinen ensimmäinen päivä oli erittäin mukava, vaikkakin melko rankka päivä - näin niinkuin raskauden viimeisen kolmanneksen kynnyksellä olevalle. Ensin aloitettiin kampuskierroksella - joka tuntui käytännössä loputtomalta rappusten ja käytävien sokkelolta. Onneksi saimme myös kampuksen kartan, joten eiköhän omat paikat löydy sitten, kun sen aika on. Tutustuimme kirjastoon ja kuntosaliin, ja toivottavasti molempiin tutustun tarkemmin tulevaisuudessa. Lisäksi dekaani piti tervetuliaispuheen, jossa korostettiin oman vastuun ottamista ja aktiivista osallistumista. Opiskelijoihin suunnattuihin suuriin odotuksiin en voinut kuin ajatella: minun tilanne on vähän eri kuin muilla, vaikka parhaani yritän tehdäkin. Viimeisenä tutustuttiin muihin perus asioihin, työkaluihin ja ilmoittauduttiin jo kursseillekin.

Samassa ohjelmassa opiskelelevat olivat hieman nuorempia kuin ajattelinheidän olevan, mutta tutustuin jo aika moneen mukavan tuntuiseen luokkakaveriin. Ihan vanhinkaan en porukassa onneksi ollut. Toivottavasti bileiden väliin jättäminen ei jätä minua kaikkien ryhmien ulkopuolelle, mutta nyt ei intressi riitä ihan kaikkeen.  Mieluummin vietän vielä muutaman vapaapäivän muiden bilettäessä ja osallistun sitten vain oman koulutusohjelmani perehdytystilaisuuteen ja käyn kuuntelemassa filosofi Esa Saarisen motivaatioluennon torstaina.

Tämän päivän olen käyttänyt perehtymällä eilen saatuun materiaaliin ja tekemällä opintosuunnitelman tulevalle vuodelle ja hahmotelmaa jo seuraavillekin. Yritän suorittaa 3 kuuden opintopisteen kurssia ensimmäisen jakson aikana ennen lokakuun loppua ja lisäksi 1:n toisessa jaksossa - joka on siis aivan lasketun ajan molemmin puolin. Jälkimmäisen jakson aikana oleva kurssi on pakollinen kurssi henkilöstöjohtamisesta, jonka ajattelin pystyväni suorittamaan melko helposti pohjatiedoillani - olenhan suorittanut henkilöstöjohtamisen perusopinnot jo Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Koulutuskoordinaattorikin oli sitä mieltä, että kannattaa yrittää; minulla on kuitenkin melko hyvä syy jättää kurssi kesken, jos näin on käydäkseen. Ehkä opettajan kanssa saa jopa sovittua jotakin erityistehtäviä, joilla saan suoritettua osuudet, jotka jäävät kesken.

Ensi keväällekin suunnittelin muutaman kirjakurssin suorittamista. Aika sitten näyttää, onko niihin kiinnostusta (ja aikaa) vai ei. Olen vielä tällä hetkellä ilmoittautunut poissaolevaksi ensi keväänä, mutta jotenkin tuntuu, että kaikki mitä saisi tehtyä, olisi sitten alta pois joltakin myöhemmältä ajalta. Kauppatieteiden maisterin tutkintoon vaaditaan 120 opintopisteen verran kursseja, joista 30+6 tulee opinnäytetyöstä. Lisäksi minulle oli merkitty täydentäviä opintoja kuuden opintopisteen kurssin verran. Jos saan tehtyä tämän lukukauden aikana nuo suunnittelemani opinnot, olisi minulla jäljellä 90 seuraaville vuosille. Melko paljon vielä, mutta ei stressiä. Ehtiihän tuon..

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin vaan todella hyvä fiilis alkaneesta koulusta. Tavoitteita on viime vuosina ollut paljon ja niiden saavuttaminen on edistynyt niin hitaasti, ja nyt viimein asiat ovat lähteneet loksahtelemaan paikoilleen useimmilla rintamilla. Tuntuu hyvältä!

Potkuttelua

Potkuttelua tuntuu jo päivittäin. Yleensä potkuja tuntuu alavatsassa, ja pientä kutittelua ylävatsan sivuilla. Yhtenä päivänä näin jopa potkun mahan päälle asti. Yleensä, kun laitan käden vatsalleni potkuttelujen alkaessa, lopettaa Jantteri saman tien. Samoin Matin laittaessa kätensä vatsalleni. Piilottelee koijari. Matin vuoksi harmittaa, koska minä saan niin paljon lähemmin ja useammin kokea tämän onnen, mutta Matti ei ole saanut edes yhtä potkua.

Eilen kuitenkin olin uinnin jälkeen saunassa, kädet jo valmiiksi hyvin muodostuneen vatsani ympärillä kämmenet alavatsan päällä ja tunsin potkun. Onnistuisikohan? Painoin sormillani kolmesti - ja sain vastaukseksi potkun. Painoin uudestaan, ja tunsin uuden potkun. Mikä tunne, meillä on ihan oma leikki eikä pikkuinen alkanut heti kuurupiiloa kanssani. Ehkä ujostelu loppuu ja Mattikin saa pian jo oman osansa näistä onnenpotkuista.

The vaunuhankinta

Hankinnoista ehkä tärkein tai ainakin tähän asti eniten päänvaivaa aiheuttanein on nyt tehty. Kävimme pari viikkoa sitten ensimmäisen kerran kierroksella yhdistelmavaunuliikkeissä tutkailemass tarjontaa. Meillä kriteereinä valintaa tehdessä olivat näppärästi kasaan ja kokoon, pieni koko ja kevyt ja näppärä työntää, hyvä alakori ja mahdollisuus kaukalon kiinnittämiseen runkoon.

Minun listoillani ennen kierrosta kärjessä olivat Teutoniat, mutta hyvin pian ne kuitenkin karsiutuivat melko ison kokonsa puolesta jonnekin taka-alalle. Ennakkoon Briot eivät taasen olleet korkealla minun arvioissani, mutta hieman yllättävästikin molemmat niihin tykästyimme, tokihan hieman eri malleihin eli mies Go- ja minä Smile -malliin. Eihän asioista liian helppoja voi tehdä.

Kotiin tultuani alkoi uudelleen näiden kahden vertailu, mihin hintaan ja mistä, saako käytettynä ja millaisia, entäpäs Saksa tai Englanti. Nopeasti totesin eron Smile ja Go -mallien välillä, toinen on täydennettävissä lisäosilla tarpeen mukaan ja toinen ei, ja vaikka Smilessä oli minun parempana pitämäni ilmakumirenkaat, nousi Go kuitenkin suosikin asemaan myös minun listoillani. Työntelytarve on kuitenkin lähinnä asfaltilla ja lumella. Näitä ei kuitenkaan saanut Saksasta ollenkaan halvemmalla kuin Suomesta ja Englannissa olivat ilmeisesti lopettaneet Brion myynnin kokonaan. Palasin siis Suomen tarjontaan. Totesin myös, että vaikka mielelläni ostaisin ratasosan käytettynä, onhan se kallein osa ostosta, on käytetyssä yksi huono puoli. Vuoden 2013 runko on uudistettu niin, että siihen voi vaihtaa lumirenkaat kääntyvien eturenkaiden tilalle. Vanhempaan runkoon tämä ei ole mahdollista. Talvivauva meille on tulossa ja en halua minulla olevan mitään sellaista typerää perustetta hyvien vaunulenkkien väliin jättämiseen kuin huonot renkaat vaunuissa. Mahdollisesti noita lumirenkaita emme tule edes tarvitsemaan, mutta minusta oli kuitenkin hyvä, että se optio on olemassa.

Pari viikkoa olen nyt siis verrannut hintoja siellä ja täällä ja löysinkin Lekmeriltä nämä yhdistelmänä varsin erinomaisella 40% alennuksella. Lekmerin vaunuissa oli vain yksi huono puoli: niitä sai vain valkoisella rungolla ja sinisellä kankaalla. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta mietin kuitenkin, että jos näitä yrittää saada myytyä eteenpäin jossakin vaiheessa, on huomattavasti helpompaa myydä jokin neutraalimpi väri. Lisäksi rupesin hannaamaan; voiko yhden tutustumiskerran jälkeen tehdä näin kalliin päätöksen. Peruutin jo siis yhtä painallusta ennen kaupat Lekmeriltä, ja sovimme vielä toisesta tutustumiskerrasta vaunuihin ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Valitsin vielä toiseksi vaihtoehdoksi Brio:lle Britaxin vaunut, joita olimme viimeksi väsyksissämme testanneet nopeasti edellisen kierroksemme loppuvaiheessa. Ne olisivat hieman halvemmat, mahdollisesti, kuin nuo Briot.

Perjantaina kävimme liikkeessä työntelemässä, vääntelemässä, kasaamassa ja vertaamassa näiden kahden valmistajan vaunuja vielä kertaalleen. Britaxit vaunut vaikuttivat ihan hyviltä, mutta pienet asiat saivat kuitenkin edelleen kääntämään katseemme kohti Brioja. Isompi tavarakori ja ehkä astetta tukevampi tuntuma olivat ehkä pääasiat päätöstä tehdessä. Huh. Meillä on päätös, nyt vain vielä vertailemaan hintoja ja tarjouksia ja tekemään lopullinen hankinta.

Tänä aamuna huomasin ilokseni, että Huuto.netissä on myynnissä Brio Go:hun musta kova vaunukoppa vuodelta 2012 käypäiseen 49€ hintaan, ja nouto olisi riittävän läheltä Espoosta. Lisäksi Ozbaby.fi myi ratasosaa 10% alennuksella. Nopea vertailu saamiimme tarjouksiin, ja kyllä. Tämä me otetaan.

Meille tulee siis tällainen musta vaunukoppa (kunhan sen noudamme Espoosta ja se vastaa ilmoitusta):

 

Ja tällainen musta runko ja harmaa ratasosa (ilmainen toimitus muutaman päivän toimitusajalla):

 

Kuvat: Brio.net

 

Vaunujen valintaan vaikutti myös se, että niihin saa laadukkaat turvakaukalot adaptereilla kiinni. Emme vielä tehneet kaukalohankintaa, mutta nyt kun on vaunut, voimme vain odotella, josko haluamamme kaukalo tulee jossakin vastaan sopivaan hintaan.

 

Tästä se lähtee. Hurjalta tuntuu, mutta jostakin se on liikkeelle lähdettävä, ja en halua jättää kovinkaan paljoa hankinnoista tulevalle syksylle. Koulun käynti alkaa syyskuun alussa, ja siinä on jo varmasti ihan riittävästi ajateltavaa ilman sitäkin, että olisi käytettävä aikaa vielä kaikkien tarvikkeiden hankkimiseen. Nyt on isoin päätös alta pois. Toivottavasti ne ovat siis niin hyvät kuin miltä ne tuntuivat kaupassa.

Ompeluksia

Viime viikonlopun kaappien läpikäynneistä tuli vastaan myös vähälle käytölle jäänyt kylpytakki. Kylpytakki on ihanan pehmeää materiaalia, ja heti tuli mieleeni, että voisiko takista tuunata jotakin pienelle. Ja kun ajatuksen saa päähänsä, on sitä päästävä toteuttamaan välittömästi. En muistanut edes kuvata takkia ennen kuin se oli jo kohdannut saksieni kanssa.

Takakappaleesta ja osasta etuhelmaa tuli pieni huppupyyhe, aikaa meni puoli tuntia:

 

Huppupyyhe voi olla hieman nafti leveydeltään, mutta ihan pienelle se on varmaan ihan käyttökelpoinen. Katsotaan.

 

Olin jo heittämässä loput takista roskiin, mutta muutinkin sitten mieleni - ehkä niistä jotakin vielä saisi aikaiseksi. Onneksi tein näin, koska eilen tuli postissa Ottobrelta erikseen tilaamani lehti, jossa on unipussin kaava. Mallasin heti kaapeista löytyviä kankaita, ja kappas: värithän sopi aika kivasti yhteen. Tässä siis tuotos eiliseltä:

 

 

Etukappaleen yläosa ja organzanauha kylpytakista, etukappaleen alaosa ja takakappale kaapista löytynyttä flanellia ja vuori trikoon jämäpala näkyviltä osin ja loppuvuori mustasta trikoosta. Kauhean tyytyväinen olen lopputulokseen, varsinkin, kun samalla tuli hyötykäyttöön jo jonkin aikaa kaapissa maanneita kankaita. Tässä on pikkuisen toivottavasti hyvä ja lämmin talvella nukkua.

 

Malli oli unipussissa sen verran kiva, ja toisaalta helppo toteuttaa, että taidan tehdä tällaisen myös kummipoikanökkösen vastasyntyneelle pikkusiskolle, toki hieman kevyemmästä materiaalista kesävauvalle.

Pesän rakentamista

Pesän rakennustarve nostaa selkeästi päätään. Viime viikonlopun vietin järjestelemällä kaappeja ja ottamalla sivuun tavaraa, josta haluan eroon. Kirpputoreilla olen alkanut käymään kerran viikossa etsimässä Jantterille pieniä vaatteita ja kestovaippoja, ja mahdollisesti muutakin tarpeellista tavaraa. Samaa tahtia on eroon pääsemistä odottavien tavaroiden kasa on kasvanut siihen malliin, että kohta olisi aika minunkin ottaa joko pöytä omien tavaroiden myymistä varten, tai sitten käyttää yksi päivä jollakin ulkokirpputorilla tavaroita myyden. Mukavasti kaappeihin onkin jo tullut vapaata tilaa, mutta kaappeja on vielä paljon läpikäymättäkin ja varastoon en ole eksynyt vielä ollenkaan. Syksyllä on ainakin yksi isompi päiväkirpputoripäivä tarjolla Porvoossa Uusimaan parkkipaikalla, ja sinne ajattelin mennä myymään. Myyntipäivästä ylijääneet tavarat lahjoitan sitten jollekin kirpputorille, jotka käyttävät ne toivottavasti johonkin hyvään tarkoitukseen.

Otin kaapista pois samalla vauhdilla myös kaikki omat vaatteet, jotka eivät enää mahdu. Melkoinen henkarikasahan sieltä vapautui, mutta surullisen vähän sinne kyllä jäi käyttövaatteita.

 

Ajattelin kuitenkin, että poistan suruttaa sieltä kaikki vaatteet, jotka eivät mahdu, ja palautan käytettävyysseulasta läpipäässeitä sinne yksi kerrallaan, kun sen aika joskus koittaa. Tuleepahan viimein putsattua kaapista vaatteet, joita ei oikeasti käytä. Mikö ihme siinä onkin, että luopuminen on joidenkin asioiden kohdalla todella vaikeaa?

Onnekseni olen kuitenkin joitakin asioita säilytellyt. Kaappien kätköistä löytyi joskus lahjaksi saatu Nalle Puh -kello ja joitakin minun vanhoja lasisia leluja / koristeita, jotka kiikutin huoneeseen odottamaan jatkoa. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta ja laitoin kellon jo paikoilleen.

 

 Kaapeista löytyi myös kaksi vanhaa Nalle Puh taulua, jotka rakas ystäväni Kaisa oli minulle piirtänyt joskus viime vuosituhannen puolella. Otin taulujen kehykset käsittelyyni kaappiin jääneen maalinjämän avulla, ja kehyksien kuivuttua vielä muutaman päivän ajan, laitan nekin odottamaan oikeaa paikkaa, johon ne sitten voisi huoneessa ripustaa.

 

Tämä on todella mukavaa touhua, en malttaisi odottaa tulevaa viikonloppua, jotta voin jatkaa kaappien parissa!

Rakenneultra 20+0

Kuten kaikki raskaudessa, myös rakenneultraa ehti odottamaan. Odottamisen syynä oli pääasiassa se, että halusimme tottakai varmistaa, että kaikki etenee niin kuin pitääkin.

Rakenneultrassa käydään yllättävän ja ilahduttavan tarkasti kaikki rakenteet läpi. Minut yllätti se, että ultrassä tarkastellaan kaikki sydämen kammiot, eteiset ja tarkastetaan sydämen valtimot, aortta ja keuhkovaltimo, aivoista todetaan aivojen puoliskot ja pikkuaivot, ja tarkastetaan sisäelimet ja niiden sijainnit. Tottakai hoitaja otti lisäksi mitat päästä ja käsien ja jalkojen isoista luista kokoarviota varten. Nilkat tarkastettiin ja samalla näimme iloisen helminauhan verran pieniä varpaita, joista ei tosin voinut todeta vielä, onko pikkuinen perinyt äitinsä lehtivarpaita. Suvussamme on siis paljon henkilöitä, joilla on joko kaksi tai kolme varvasta yhdessä, eli varpaissa on siis omat luunsa, mutta iho yhdistää varpaat, joillakin enemmän, joillakin vähemmän. Minulla on 2 ison varpaan viereistä varvasta melko ylhäältä yhdessä ja kolmaskin hieman.  Tämä erikoisuus kun ei ole aiheuttanut vuosien mittaan muuta haittaa kuin että en voi harkita varvassukkia tai -kenkiä, mutta on sen sijaan saanut aikaiseksi monet naurut, voisin ilahtuneena jakaa eteenpäin tämän pikkumutaation. Ja koska vakavista aortoista, pikkuaivoista ja sisäelimistä päästiin jo lehtivarpaisiin, voinen jo paljastaa, että kaikki oli edennyt aivan kuin pitääkin ja pikkuisemme painaa jo 340g +-50g.

Toisaalta malttamattomuutta aiheutti se, että kovasti halusimme jo tietää, kumpaa sorttia siellä mahassa on kasvamassa. Minulla on ollut kovasti poikaolo. Mies arveli tyttöä, mutta sanoi sen mitä molemmat olemme koko ajan ajatelleet; kumpi tahansa on tervetullut meille. Muut ovat vahvasti arvelleet meille olevan tulossa tytön. Joka kerta jonkun sanoessa, että ihan selvä tyttö, minä ajattelin mielessäni, että eipäs muuten ole. Mitään en sanonut ääneen, koska olin kuitenkin nähnyt myös tyttöunia. Vaikka värikoodausta ei tästä eteenpäin olekaan tarkoitus tehdä, halusimme tietää kumpi tulee ihan sillä, että asia muuttuisi vielä konkreettisemmaksi. Meille tulee pieni tyttö tai meille tulee pieni poika. Ultrassa sydämen tutkimisen jälkeen matkasimme alaspäin ja ajattelinkin nähneeni jotakin. Ensimmäistä kertaa kun olemme pappia kyydissä, en halunnut sanoa mitään ääneen, vaan kysyin hoitajalta, että näkyykös siellä jotakin muutakin. Otimme vielä paremman kuvakulman ja siellähän ne oli: kivespussit. Meille tulee pieni poika!

Olen niin onnellinen, että kaikki on edennyt hienosti. Nyt tiedämme, että mahassani kasvaa meidän pieni poikamme, joka tulee mullistamaan maailmamme aivan päälaelleen. Hän on jo nyt mullistanut, mutta minkä vaikutuksen hän sitten tekeekään, kun hän viimein - oikeasti - saapuu ulos maailmaan.

Rakenneultran myötä siirryimme samalla raskaudessa sen laskennallisen puolivälin ohi. Tässä kaikessa on vielä niin paljon sulateltavaa, että on varmasti ihan hyvä, että loppuun on vielä aikaa. Nyt voimme alkaa tekemään isompia hankintoja, ja jatkaa niiden pienempien tekemistä. Jantterin huonetta voi alkaa hiljalleen laittamaan ja tekemään silläkin lailla asiaan konkreettisemmaksi.

Hui. Tämä on hurjaa!

Minä kasvatankin kartanoa

Saldo kohtaamisista eri ihmisten kanssa tällä viikolla:

Työkaveri: "Onneksi olkoon, milloinkas sinulla onkaan laskettu aika?"
Minä: "Marraskuussa."
Työkaveri: "Herranen aika, miten sinä OLETKIN noin VALTAVA?".

Naapuri 1: "Milloin teidän perheenlisäys on syntymässä?"
Minä: "Marraskuun lopulla olisi tulossa."
... Naapuri 1: "Oo-kei. Oletkos ihan varma, että siellä on vaan yksi tulossa?"

Naapuri 2: "Milläs viikolla sinä oletkaan, 30mikä?"
Minä: "19"
Naapuri 2: "Jaa. Niin. Minun tyttäreni laitettiin viikolla yhdeksän tutkimuksiin, kun hänellä oli jo niin iso maha. Kaksosethan siellä oli tulossa."

Naapuri 3:" Ihan selvä tyttö. Niinhän ne sanoo, että tyttö vie äidiltä kaikki muodot."

Juu. Onhan se. Iso maha. Iso maha, josta ollut jotenkin tosi ylpeä, kun viimein tähän on päästy. Tämä nyt ei kuitenkaan tunnu kauhean mukavalta.

Tänään on rv 19+5.

Avuton

Tänään oli pikästä aikaa neuvola. Olen viikolla 17+6 ja vaikka tiedän, että voi mennä vielä viikkoja, ennen kuin tunnen varmasti potkuja ja liikkeitä, on minua hieman alkanut ahdistaa muiden marraskuussa vauvaa odottavien ryhmässä kertomukset siitä, kuinka on seurattu vatsan päältä liikkeitä ja tunnusteltu käsin potkuja. Ja jotkut tuntevat omat ovulaationsa. Miten minä en tunne, kuinka 16 senttinen pienokaisemme liikkuu?

Kaikki on edennyt ihan hienosti. Maha kasvaa, ja olo on hyvä. Mutta ajoittain huoli nostaa päätään; onko kaikki hyvin? Onhan kaikki hyvin?

Tänään neuvolassa sydänäänien löytäminen kesti pitkään. Jonkin aikaa odottelimme, ja neuvolan täti oli etsiessään kannustava. Kertoi, kuinka yleensä vauvat majailevat oikealla puolella. Ei löydy oikealta. Siirrytään vasemmalle, poikkeus vahvistaa säännön, sanoo täti. Alkaa jo ahdistamaan, mutta vielä hetken olen reipas. Pyörittää doppleria mahan päällä ja alkaa jo ahdistamaan kunnolla. Entä jos lyhyet huolestuneisuuteni ovatkin olleet aiheellisia? Kiertää ja tutkii, ja ei löydy, nyt alkaa jo itkettämään. Mies tulee viereeni ja ottaa kädestä. Silloin viimein löytyy maailman helpottavin ääni. Vahva syke, ja pienemme halusi vain leikkiä kuurupiiloa. Minua ei tökitä. Menen piiloon. Pitkään ei viihtynyt kuunneltavana, vaan jatkoi kuperkeikkojen heittämistä muualla päin vielä tilavaa yksiötään. Kuulemme vielä muutaman viuhahduksen, mutta leikit oli jo käynnissä.

Kuinka avuttomaksi voikaan tuntea olonsa. Miten voimattomaksi, avuttomaksi ja kykenemättömäksi tilanteessa, jossa voit vain toivoa kaiken olevan hyvin. Että pieni voisi hyvin ja jatkaisi kasvuaan ja kehittymistään nyt ja edelleen.

Kävelimme neuvolasta pois käsi kädessä. Pieni ihminen, kasva sinä vain, ja jatka leikkiäsi. Me tehdään parhaamme, että sinulla olisi kaikki hyvin. Ja potki välillä oikein kovasti, jotta tietäisimme jo piakkoin sinulla olevan kaiken hyvin.

Askartelujen sävyttämä viikonloppu

Viikonloppu meni mukavasti. Perjantaina kaivelin mieheni riemuksi esille askartelulaatikkoni ja levitin papereita ja kaiken maailman tilpehööriä olohuoneen pöydälle. Tarkoituksenani oli tehdä hääkortti mieheni siskolle, synttärikortti kummipojallemme ja rippikortti kummitytöllemme. Hääkortti oli tällä kertaa helpoin toteuttaa, koska laatikoitteni kätköistä löytyi Papermanian Strictly Party -sarjan kauniita papereita ja decoupage-setti. Olisihan laatikoistani varmasti löytynyt myös kummilasten kortteihin ihan tarpeeksi materiaalia, mutta koska kaksipuoleinen teippi sekä kohotarratyynytkin olivat vähissä, oli vähintäänkin aiheellista suunnata lauantaina kaupoille.

Heitin siin lauantaina Matin aamuun töihin ja sain näin auton käyttööni mukavaa ostospäivää varten. Puoliltapäivin lähdin suuntaamaan kohti Variston Sinelliä suunnitelmanani käyttää (edes) tällä kertaa malttia - koko kauppaa ei ole joka kerta tarpeen tyhjentää.. Sinelliä on mukavaa kiertää, vaikka ei olekaan tarkoitus ostaa paljoa, sieltä saa aina uusia idoita kortteja varten. Valmiita rippikortteja tutkaillessani sainkin idean, kuinka lähden kummitytön kortin toteuttamaan. Tällä kertaa suunnitelmani lisäksi piti, ja ostin vain nuo puuttuvat tarrat ja teipit, sekä muutaman arkin Papermanian Wellington -sarjan Die cuts -kuvia kotona olevien paperien seuraksi kummipojan korttia ajatellen sekä metallisia ristiriipuksia kummitytön korttiin.

Koska olin selvinnyt ensimmäisestä kaupasta tuhlaamatta liikaa, lähdin vielä Porttipoiston Ikeaan kierrokselle. Uudet Ikean keittiöt kiinnostavat kovasti, vaikka tiedänkin, että lähiaikoina ei kovasta toiveesta huolimatta ole varaa lähteä keittiön päivitystä toteuttamaan. Lisäksi halusin - ihan ensimmäistä kertaa - pysähtyä lasten osastolla ja tutkia rauhassa sen tarjontaa. Luulen, että meillä mennään Ikean pinnasänky ja hoitopöytä -vaihtoehdoilla. Vauvan huoneessa on jo Ikean Hemnes-kalusteita, joten Sundvik-sarjassa on väriin sopivia huonekaluja, jotka vastaavat meidän tarpeita - tai niin ainakin luulen. Mutta niillä ei ole vielä kiire. Kierros Ikeassa oli kanssa ihan mukava, ja jatkoin edelleen samaa pihistelylinjaani: matkaan lähti vain uudet pannunaluset ja kassalla ostosten loppusumma oli tasan 5€. Vielä oli aikaa ja jaksamista lyhyeen kirpparikierrokseen Ikean kulmalla, joten suuntasin tutustumaan Lanttila-kirpputoriin.

Kirpputoreilla en ole hirveästi aiemmin kierrellyt, mutta lastenvaatteita ja -tarvikkeita niissä on takuulla hyviä ja käypäiseen hintaan,  ja olenkin nyt aktivoitunut sillä saralla. Lanttila vaikuttaa ihan siistiltä paikalta, mutta familycenter mainoksesta huolimatta ei vauvanvaatteita ole ihan hirveästi tarjolla. Hinnatkin olivat Porvoon vastaaviin verrattuna hieman kalliimmat. Pariltä pöydältä matkaani kuitenkin lähti ruskean sävyisiä pieniä vaatteita sekä kestovaippatarpeita. Tarjonnan ollessa minulle vähemmän kiinnostavaa ja toisaalta nälän alkaessa kurnimaan vatsan pohjassa päätin kierrokseni lyhyeen ja suuntasin kotiin. Olihan tässä jo yhdelle päivälle ihan riittävästi kiertelyä. Pyykkitouhujakin pitäisi, ja kokeilla mitä Sinellin ostoksista saisi aikaiseksi.

Sunnuntaina olikin hyvä keli, joten kävimme miehen kanssa lenkillä. Kulmillemme ollaan aloittamassa pienen kaupan rakentamista, joten kovasti kiinnostaa mihin kohtaan se tulee. Lenkillä emme vielä päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, mutta nettiuutisen perusteella se tulee aivan meidän lähelle, parin sadan metrin päähän. Tästä ei voi olla muuta kuin tyytyväinen - aloittaisivat vaan jo sen rakentamisen. Lenkin ja suihkun jälkeen olikin hyvä vielä grillata yhdessä, ennen kuin mies lähti yöhön töihin. Tällä kertaa valmiiksi maustetut naudanpihvit eivät olleet nappivalinta, mutta onneksi maissit ja salaatti olivat ihan hyviä, ja kyllähän tuossa nälkä lähti. Lupasin, että askartelutarvikkeet häviävät pöydältä seuraavaan päivään mennessä, joten illan suunnitelma oli selvä. Nyt on saatava valmiiksi kummilasten kortit. Ja kun materiaalit on kohdillaan, on lopputuloskin helppoa saada aikaiseksi. Tässä vielä lopuksi kuvia viikonlopun aikaansaannoksista:

Hääkortti Matin siskolle miehineen 

Rippikortti kummitytölle

(ylemmässä kuvassa liikaa keltaisuutta)

Synttärikortti kummipojalle

Ja pari ekstraa

Yökyöpeli

Klo 2:58 Herään vessaan, ja palaan  nopeasti takaisin sänkyyn. Yritän jatkaa unia, ei onnistu. Ikkuna on auki ja linnut ovat jo aloittaneet aamulaulunsa. Yksi sinnikäs laulaa rytmikkäästi, twiiuu-twiiuu-twiiuu-twiiuu, tauko, toisto, tauko, toisto. Se pureutuu tajuntaan. Ajatukset alkaa pyöriä, mutta yritän rentoutua; kuulostellaanpas, josko oikein rentoutuessa, ja jos laitan käden kummun päälle, tuntisin jo jotakin liikkeita. Nyt on kuitenkin jo rv 15, voisihan sitä hiljalleen jotakin tuntea. Ja kun oikein keskittyy, niin voihan sitä melkein jotakin kuvitella tuntevansa. Twiiuu-twiiuu-twiiuu-twiiuu. Minäpäs laitan tuon ikkunan pienemmälle. Onpas tuo mieskin levittäytynut, ja peittonsakin se on potkinut lattialle, nostetaanpas. Klo 3:13 No niin, uusi yritys, kun on hiljaisempaa. Syvä hengitys, hyvä asento, noin. Ajatukset pyörii, selkäpiissä tuntuu ikävä tunne, epävarmuusselkäranka. Viime viikko töissä, ei-ei-ei, nyt nukutaan, eikä ajatella töitä: 100, 99, 98, onkohan minulla nälkä? Viime viikko töissä.. Huoh. Minäpä kirjoitan ajatukseni auki, syön banaanin ja jogurtin ja yritän sen jälkeen uudelleen.

Klo 3:33 Siis viime viikko töissä. Mahakumpu on kasvanut jo melko isoksi. Helteet ovat saapuneet ja äitiysvaatteeni ovat enemmänkin vähän lämpimämpien kelien vaatteita. Päätin siis, että nyt loppuu piilottelu, ja tulen kaapista ulos. Pois isot paidat ja päälle naapurilta lainaksi saadut leggarit ja äitiysfarkkuhame yhdistettynä pitkään hihattomaan toppiin ja ohueen neuletakkiin, jotka eivät peittele kumpua mitenkään. Iloinen asiahan tämä on. Molempien vanhemmille on viimein kerrottu ja vaikka on vielä hyviä ystäviä, joita uutiset eivät ole tavoittaneet, on vain helpompaa jo töissäkin ja joillekin naapureille kertoa myös. Monet olivat noteeranneet jo kasvaneen vatsan, mutta on joukossa niitäkin, joille uutinen tulee silminnähden yllätyksenä.

Töissä tämä on kuitenkin tuonut eteensä toistuvasti ihmettelevän katseen; eikös sinun kouluun pitänyt.. Juu-u, minä lähden kyllä kouluun, ja ehdin, jos vain olo pysyy hyvänä, suorittamaan joitakin opintoja ensimmäisen jakson aikana ennen kuin jään äitiyslomalle. "Jaa, vai sellainen kuvio", ja tunnen kuinka kysyjän mielessä raksuttaa, onkohan käynyt vahinko? Ja mielessäni mietin: "Tämä ei ole vahinko! Tätä on toivottu jo pitkään, ja olin jo niin väsynyt toivomiseen, että hain myös siksi kouluun, jotta saisin muutakin ajateltavaa!" Ja vastaan: "Niin, kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan, mutta katsotaan nyt, miten tämä tästä lähtee etenemään." En minä halua kertoa viime vuodesta, hoidoista ja niiden raskaudesta kaikille, mutta vahingoksi en halua ihmettämme luultavan. Matti on samassa firmassa ja tiedän, että hän ei halua kaikista asioista tiedettävän, ja ihmisethän puhuu. Mutta ei tätä vahingoksi saa luulla. Yritän antaa siis rivien välistä ymmärtää sen toiveen viime vuosilta, puhun suunnitelmasta A ja B ja kuinka tämä on positiivinen ongelma. Naiivina tuntuvat pitävän.

Ei minulla ole harhakuvitelmia siitä, että raskauden viimeinen kolmannes ja vauvan ensimmäiset vuodet olisivat  ruusuilla tanssimista ja helppoa kuin heinän teko. Ja että opintojen suorittamisen saa yhdistettyä helposti lapsenhoitoon. Tai että rahatilanne tulisi olemaan tulevina vuosina ehtä hyvä kuin se nyt on ollut. Takuulla on raskasta ja kaikkiin pieniinkin asioihin vaan menee aikaa moninkertaisesti enemmän. "Onkohan tuo nyt viisasta?" kysyi joku. No ei varmaan ole, mutta yritetään. Yrittänyttä ei laiteta. Mutta ihan selväähän on kumpi on etusijalla.

Ärsyttää. Miksi tämä vaivaa minua niin paljon? Sinänsä sillä ei ole mitään väliä, mitä ihmiset meistä ajattelevat. Tuntuu kuitenkin, että olen kertonut ehkä liikaa. Siksi selkäpiissä on ikävä tunne. Haluan ihmisten tietävän, että joskus asiat eivät ole helppoja, mutta en halua siitä joutua suorasanaisesti puhumaan. En oikein haluaisi enää kertoa kenelläkään uudelle töissä, ja toivon, että uutinen lähtee leviämään ihan itsestään nyt, kun monelle on jo kerrottu. Ei tarvitsisi itse selittää niin paljoa. Vaikka mukavaakin niitä uutisia on kertoa, jos vastaanotto ei herätä omituisia katseita ja huonoja kysymyksiä. Vastaanottavassa päässä on myös takuulla sellaisia, joille uutisen vastaanottaminen ei ole helpointa. Myös siksi haluaisin, että tämä nyt saavuttaisi nopeasti kaikkien sellaisten korvat, joiden se nyt tarvitsee kuulla, niin voi keskustella ihmisten kanssa edelleen  muistakin asioista.

Selkäpiin ikävä tunne alkaa kirjoittamisen myötä kuitenkin hiljalleen helpottaa. Kokonaan solmu ei ole lähtenyt avautumaan, mutta ehkä se siitä. Banaani ja jogurtti toisaalta eivät poistaneet nälkääni  kokonaan. Täällä on valoisaa ja kaunista kuin vain kesäaamuna ennen viittä voi olla. Klo 4:41 Haen kirjan, ja menen vielä leivän tekoon alakertaan, ja koitan sen jälkeen nukkua vielä hetken. Jokohan linnut ovat saaneet aamutoimensa tehtyä ja lentäneet kohti aikaisia matoja?

Viime viikoilta

Viime viikkoina asiat ovat edenneet ihan mallikkaasti. Ensin kävimme viikko sitten maanantaina niskaturvotusultrassa, jossa kaikki oli hienosti. Ultrassa paljastui ensin nukkuva pieni, ja hoitaja sai rauhassa mittailla perusmittoja, kun vauva oli ihan paikoillaan. Sykettä kuunneltiin, ja 160 kertaa minuutissa siellä pienen sydän pamppaili. Mitta päästä peppuun oli kokonaista 64mm, mutta koko mitallaan se meidän sydäntä sulatti. Jotta niskaturvotus saatiin mitattua, piti hoitajan hylskytellä pikkuinen liikkeelle, ja pitkän houkuttelun jälkeen hän heräsikin, kääntyi, hypähteli ja asettui toiseen asentoon. Niskaturvotus oli 1,9mm, johon hoitaja tuntui olevan ihan tyytyväinen. Luetteli kaiken mitä hän näki, kehui sopusuhtaiseksi ja että kaikki on kehittymässä ihan ajallaan. Veriseulan ja tutkimusten perusteella lähetetään sitten kotiin tulokset downriskistä, jotka saimmekin sitten parin päivän päästä ultrasta. Kirjeen mukaan kohonnutta riskiä ei ole, ja jatkotutkimuksiin ei ole aihetta.

Pari päivää ultrasta olikin sitten jo neuvolalääkärikäynti, ja sieltä ei oikeastaan mitään mainittavaa olekaan. Käynnillä käytiin läpi lähinnä elämäntavat ja suositeltiin ihan maalaisjärjelläkin pääteltäviä asioita jatkoa ajatellen, kuunneltiin vielä sykkeet ja toivotettiin mukavaa odotusta. Hienoa kuitenkin on, että näitä käyntejä on tasaisin väliajoin, jotta asioista saa keskustella ammattilaisten kanssa.

Koska asiat olivat ultrassa hyvin, uskalsin kertoa yrityksemme henkilöstökonsultille uudesta tilanteesta liittyen opintovapaaseen. Hän onnitteli lämpimästi ja sovimme alustavasti, että teemme opintovapaasopimuksen ensi syyskuun alusta lokakuun loppupuolelle, ja sen jälkeen jään suoraan äitiysvapaalle. Koska opintovapaasopimus on määräaikainen, hän uskoi, että olen myös oikeutettu työehtosopimuksessamme luvattuun kolmen kuun täyteen palkkaan äitiysvapaan alussa. Tämä oli positiivinen yllätys. Opintovapaa kestää nyt alle 2 kuukautta, joten ennakkoon maksettavaan aikuisopintorahaan en sen sijaan en ole oikeutettu, vaan minun pitäää hakea se jälkikäteen soviteltuna. Se on hienoinen takaisku, rahanmenoa luultavasti tuossa vaiheessa on, mutta ei voi mitään. Nyt vielä toivotaan, että olo jatkuu syksyyn asti hyvänä, vauva voi hyvin, ja jaksan jotakin opintoja suorittaa tuon opintovapaan ja ensimmäisen jakson aikana.

Nyt, kun np-ultran rajapyykki on kunnialla ohitettu, olikin aika lähteä viimein kertomaan uutiset myös minun vanhemmilleni. Lähdin perjantaina töistä jo aiemmin, jotta olisimme hyvissä ajoin Jyväskylässä. Oli mukavaa päästä viimein kertomaan uutisista ilahtuneille tuleville isovanhemmille, ja isäni sanoikin, että olivat he jo näitä uutisia odotelleet. Asiasta ei nyt niin suoraan keskusteltu, mutta annoin kyllä ymmärtää, että uutiset olivat hyvin odotetut myös meille. Olen pidättäytynyt viime viikkoina kertomasta uutisia enemmille ystäville, joita emme ole nähneet tai kuulleet ennen kuin tieto saavutti perheeni. Ei ole tuntunut oikealta kertoa ensin muualla, ennen omia vanhempia. Nyt alan siis hiljalleen soitella myös sellaisille ystäville, jotka eivät ole vielä asiasta kuulleet. Ja onhan siinä hieno syy myös kuulla heidän kuulumisiaan.

Ulkona paistaa aurinko ja taidan siirtyä sinne hyvä kirjan ja mehujäätelön kanssa nauttimaan lämpimistä.

Jotakin pientä

Eilen oli Porvoon Teetee Shopissa varaston tyhjennysmyynti ja paljon tuotteita alennettuun hintaan. Olen pitkään ollut lankojen ostokiellossa, mutta nyt en voinut vastustaa kiusausta - olenhan sitä paitsi saanut kulutettua lankavarastojani jo tyhjemmäksi pahimmasta tilanteesta. Teetee Shopissa myydään esimerkiksi Sublimea, jonka langat ovat ihanan pehmeitä ja laadukkaita, ja joista olen jo monen monta pientä neuletta tehnyt viime vuosien aikana.

Lähdin siis lankaostoksille jo hyvissä ajoin liikkeen heti aukeamisen jälkeen. Ovella ensimmäisenä vastaani tulee kassajono, liike on täynnä naisia korit kädessään ja miehiä istuu ahdistuneen näköisenä sohvilla. Ei muuta kuin sekaan ja parhaita tarjouksia bongaamaan. Ensimmäisenä vastaan tulee Sublimen hieman paksumpaa (5 mm puikoille) kashmir-merinovillasekoitelankaa 2,5€ kerähintaan (oikea hinta 6-7€/kerä), ja nappaan niitä jo kahta väriä matkaani. Sen jälkeen jatkan matkaani siihen hyllyrivistöön, josta 90% lankaostoksistani teen ja ilokseni huomaan, että myös Sublimen hieman ohuempi (4mm puikoille) langat ovat samassa tarjouksessa. Ja värivalikoimaa on paljon enemmän kuin tuohon paksumpaan. Iskee ahneus. Kympillä neljä kerää - kerästä tulee pipo, kahdesta housut tai nuttu ihan pienelle, kuudesta - kahdeksasta viltti.. Pyörittelen valkoisia ja vihreitä, violetteja ja sinisiä, vaaleampia ja tummempia. Menen kassalle ja palaan. Kerään keriä ja laitan takaisin. Voi, mikä päätöksen vaikeus. Paljonko tohdin ostaa, käyttöä näille tulee kuitenkin, mutta milloin? Mikä on järkevä määrä mitäkin väriä, samaa en saa kuitenkaan samasta värjäyserästä myöhemmin.

Lopulta matkaani lähtee kolme valkoista, viisi tummempaa ja neljä vaaleampaa sinistä sekä neljä violettia kerää Sublimen Extra Fine Merino Wool Dk (Dk=nelosen puikoille) lankaa, ja kaikki värit sopivat toistensa kanssa.

Väreistä voisi joku ehkä ajatella, että minulla on "poikafiilis". Näin ei kuitenkaan ole, tai en ole ainakaan sellaista tiedostanut. Yritin kyllä hipeltää myös vaaleanpunaisia tai punaisia lankoja, mutta totuuden nimissä - olen melko vahvasti tytölle punaista, pojalle sinistä ajattelua vastaan. Enemmänkin haluan lapselle iloisen värisiä ja käyttökelpoisia vaatteita, joissa on tilaa leikkiä ja olla, kuin lähteä pukemaan tyttöä prinsessaksi ja poikaa supersankariksi. Maailma on pullollaan ihania värejä ja haluan käyttää lapselleni niistä mahdollisimman montaa - varsinkin kun oma vaatekaappini on kovasta yrityksestä huolimatta edelleen varsin musta. Tällä kertaa matkaani lähti siis sinertävä väripaketti (16 kerää) varsin käypäiseen 40€ hintaan.

Tässä vielä samasta langasta jo aikaisemmin tekemäni pieni pipo, vaikkakin valitettavasti Bloggerin vuoksi mittasuhteet ovat pielessä tehden piposta kapeamman kuin se oikeasti onkaan. En tiedä kuinka käyttökelpoinen pipo on näin, mutta siihen voi aina tehdä korvaläpistä nyörin leuan alle solmittavaksi, jos on tarvis. Samaa(kin) lankaa minulla vielä on. :)

Sekä samasta tai hyvin samantyyppisestä Sublimen langasta tekemäni viltti esimerkiksi rattaisiin (mainitsinhan lankojen "tuhoamis"talkoot):

Kesä tulee jo kovaa vauhtia ja yleensä kelien lämmetessä jätän neulomisen väliin. Lankaostokseni voivat siis mahdollisesti odottaa ensi syksyä ja kelien viilenemistä, ennen kuin ne kaivelen jälleen esiin. Ihanaa kuitenkin on, että nyt on laadukkaita ja kauniinvärisiä lankoja odottamassa sitä, että niistä tulee jotakin suloista ja lämmintä meidän pienelle Jantterille.

Ensimmäinen kolmannes

Aika kuluu edelleen hitaasti, vaikka viime viikkoina onkin ollut mielekästä tekemistä esimerkiksi jääkiekon parissa. Huomenna siirrymme ensimmäisen kolmanneksen viimeiselle viikolle, keskenmenoriski laskee viikon 12 jälkeen huomattavasti ja maanantaina on kauan odotettu niskaturvotusultra. Verikokeissa seulaa varten kävin jo viime viikolla. Keskiviikkona on ensimmäinen neuvolalääkärin aika, en kyllä muista edes miksi minulle sellainen aika annettiin. Eiköhän se selviä sitten viimeistään silloin.

Viime viikonloppuna kävimme Varkaudessa kertomassa Matin perheelle uutisia, ja ne otettiin ilahtuneina vastaan. Isovanhemmille emmekä omia häitään suunnittelevalle Matin siskolle vielä kertoneet, mutta ehkä jo seuraavalla kerralla. Haluaisin päästä nopeasti kertomaan myös minun perheelle, mutta viikonloppumenojen ja Matin töiden vuoksi emme pääse lähtemään Jyväskylään vasta kuin kesäkuun ensimmäisenä tai toisena viikonloppuna. Hyvähän on se, että siihen mennessä ehdimme käymään hakemassa varmuuden asioiden hyvästä etenemisestä ultrasta, jonka jälkeen voi tosissaan turvallisin mielin sitten kertoa. Tuntuu vain hölmöltä, että on muita ihmisiä jotka tietävät asiasta ennen omaa perhettä. Jos välimatka olisi lyhyempi, olisi tilanne toki helpompi.

Laitoin toissapäivänä kouluun menemään vahvistuksen opiskelupaikan vastaanotosta. Ilmoittauduin samalla läsnäolevaksi syksyllä, mutta laitoin poissaolojakson ensi keväälle. Olenpahan ilmoituksen siitä tehnyt nyt, ja jos siltä tuntuu ja vauvamme vain nukkuu ja mukeltaa kiltisti alusta lähtien ja tuntuisi, että jotakin haluaisin keväälläkin suorittaa, voi sen valinnan muuttaa vielä tammikuun alkuun asti. En voi edelleenkään olla riemuitsematta hyvästä onnestani, kaikki menee niin hyvin, että välillä on pakko suorastaan nipistää itseään. Asioilla on todellakin tapana selvitä, tavalla tai toisella - tai minun tapauksessani molemmilla. :) Tarjotaankoonkohan minulle vielä kohta uuttaa työpaikkaa tai - tehtävääkin tai jotakin supermielenkiintoista projektia? Ensi viikolla olen varannut palaveriajan henkilöstökoordinaattorimme Ninan kanssa, jotta voimme alkaa tekemään opintovapaasopimuksia. Varasin ajan vasta ensi viikolle, jotta ehdimme ensin ultrassa käymään. Tuosta ultrasta on tullut ehdottomasti suuri vedenjakaja, kilometripylväs, kaiken ratkaiseva ja kaiken kertova välietappi, jota odotetaan kuin kuuta nousevaa ja jonka jälkeen voi - toivottavasti - rennoin mielin alkaa paljastamaan mahan vilkuilijoille ja muille syitä kasvavalle keskivartalolihavuudelle. Kaikki odottaa ultraa: jos kaikki on kunnossa, muuttuuko silti laskettu aika, vaikuttaako se äitiysvapaan ajankohtaan, vasta sen jälkeen voi tehdä opintovapaasopimuksen tarkkoine ajankohtineen, ja vasta sen myötä voi tehdä aikuisopintotukihakemuksen, sopia kesälomien ajankohdat, miten jään töistä pois ja mitä sitä ennen pitäisi tehdä, jne.

Aika ensimmäisen kolmanneksella on siis kulkenut hitaasti. Kelien ollessa kauniit ja elämän hymyillessä kaiken kaikkiaan ei asiaa voi kuitenkaan kauhean huonona asiana pitää. Tarvitseeko sen ajan aina juostakaan? Välillä on ihan mukavaa vaan pysähtyä ja ihastella maailmaa, kuinka ihmeellinen se pienin silmin tulekaan olemaan, kun se isomminkin silmin on varsin mukava nähtävyys. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Lätkää ja odottelua

MTV3:n Katsomoon on nyt hankittu katseluoikeus kaikkiin MM-lätkäpeleihin hintaan 25€. Tänään ajattelin aloittaa katsomisen Venäjä-USA pelillä, jota ei muuten olisi television puolelta nähnyt ollenkaan. Tokihan pelin joutuu katsomaan netin kautta pienemmältä tietokoneen näytöltä (muistaakseni katsomon ohjelmia ei jostakin syystä voi katsoa netillisen Smart-TV:n kautta, tokihan sitäkin täytyy testata). Ei tämä täydellinen ratkaisu ole, mutta parempi kuin ei mitään.

Muilta osin aika menee odotellessa ja öllötellessä. NP-ultraan on vielä pari viikkoa aikaa, ja siihen asti pyrin pitämään raskauden vielä salassa. Olen kuitenkin huomannut - voi olla että hieman herkemmin siihen toki kiinnitän huomiota - että siellä täällä on joku tuijotellut mahan seutuani tutkivasti. Antaa katsella. Pitäisivät utelointinsa vielä hetken aikaa omana tietonaan, niin kaikki on hyvin.

Helatorstain ja vapaan perjantain kunniaksi lähdemme Varkauteen pitkästä aikaa viikonloppuna tervehtimaan Matin perhettä. Tarkoitus on toki siellä kertoa tuleville isovanhemmille, isoisovanhemmille sekä tädeille ja sedille uutiset. Isovanhemmille tämä on ensimmäinen vastaava uutinen lajiaan, joten eiköhän siellä ilahduta uutisista oikein todella. Yövymme Varkauden kylpylähotelli Kuntorannassa, joten perjantain voimme aloittaa kuntoilemalla ja uimalla yhdistettynä hyvään hotellin aamupalaan, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Nälkähän minulla on nimittäin koko ajan. Esimerkiksi tänään söin seitsemältä aamupalaksi ruispalan puolikkaat kinkulla, omenan ja viiliä. Kymmeneltä huomasin, että minulla on jo kiljuva nälkä, joten söin vielä "ylimääräiset" ruispalan puolikkaat ja join pikkuisen "jogurttiterveysjuoman". Lounaaksi vetäisin Kokkikartanon täyteläisen lohikeiton, joka oli ihan kelpoinen eines. Iltapäivällä oli jo taas nälkä, ja vetäisin kaksi karjalapiirakkaan ja viiliä. Ja nyt on jo taas hirveä nälkä, ollut jo hetken, mutta Matti tulee töistä vasta seitsemältä. Ryntään aivan juuri laittamaan meille herkkupastaa kanasta, pekonista ja paprikasta, kunhan saan tämän kirjoituksen valmiiksi.

Ja siihen ajatukseen oikeastaan tajunnan virta päättyi. En pysty ajattelemaan enää mitään muuta, kuin sitä herkkupastaa, joten tähän on nyt tällä kertaa hyvä päättää. Arrivederci!

Rento viikonloppu

Lätkän MM.kisat ovat alkaneet ja suomen joukkueella on jo kaksi voittoa. Seuraavat kaksi viikkoa meneekin mukavasti kisoja seuraillessa, vaikka ärsyttääkin katsoa niitä MTV3:lta. Maikkari taitaa jenkkiläisen rahastuspolitiikan mainosmielessä, ja lähetysten taso on huomattavasti heikompi kuin vanhan kunnon YLE:n aikaan. Which was to be expected.. MAXilla sisältöä olisi sitten vaikka muille jakaa, maksaen MTV3:n Total paketista suolaiset ~24,90€ kuussa. Niin paljon hyvää ohjelmaa sieltä ei tule, että meidän kannattaisi sellainen summa maksaa. Katsomme siis ilmaiset pelit maikkarilta ja nurisemme tasosta ja toistuvista "teknisistä tauoista".

Itse pelithän ovat olleet hyvin jännittäviä katsoa, ensin mukavasti kauhun hetkiin ja sieltä jatkoaikavoittoon edenneestä Suomi-Saksa pelistä eiliseen hieman tikkuisesti alkaneeseen lopputulos ratkaisee Suomi-Slovakia peliin. Mahtavaahan olisi, että mediassa niin ryöpytetty suomen kokematon (Lue: ei juurikaan NHL-tähtiä) joukkue näyttäisi kaikille, jotka ovat taas pelien alla dissanneet koko porukan. Ai että, joka keväinen lätkäannos, tämä se on mukavaa!

Muilta osinkin viikonloppu on mennyt mukavissa merkeissä. Perjantaina laitoin viimeinkin tomaatin ja muutaman yrtin taimet omiin ruukkuihinsa, Matin epäuskosta huolimatta toivossa on hyvä elää ja katsotaan tulisiko tänä vuonna kasveistani jo pientä satoakin.. Yksi tomaatintaimista on jo melkein parikymmentä senttinen, joten huomattavasti paremmalta näyttää kuin viime vuonna. Eilen kävin uimassa ja allas kertoi viimein alkaneesta keväästä, kun suurimman osan aikaa sai uida ihan omalla radallaan. Kesää kohden allas aina vain hiljentyy, ja se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Lisäksi pitkästä aikaa olemme löytäneet sellaisen konsolipelin, josta molemmat tykkäämme. Hankimme Pleikka 3:lle uuden Tomb Raider -pelin, ja sen parissa on mennyt jo tunti jos toinenkin. Naurattaa kuitenkin aina se, kun käymme Porvoon pelikaupassa. Poikkeuksetta tiskin takana oleva nuori poika kysyy: kenellekäs te olette peliä hankkimassa? Yleensä naama venähtää viimeistään siinä vaiheessa, kun minä alan kertomaan millaisen pelin haluaisin löytää. Tällä kertaa osui nappiin, ja Matti tuntuu tälläkin hetkellä pelailevan alakerrassa. Mukavaa ajan kulua, sanon minä.

Tänään meillä ei ole sen kummempia suunnitelmia. Ainoa aikataulutus on se, että Huuto.netissä on sulkeutumassa iso äitiysvaatepaketti minun kokooni, jossa näytti olevan aika mukavan näköisiä vaatteita. Huutajia paketilla on useita (8 henkilöä), mutta nyt viime päivinä on ollut hiljaista ja hinta ei ole toistaiseksi enää noussut. Hinta oli äsken 90€, joka tuntuu ihan kohtuulliselta niin isosta ja hyvän näköisiä vaatteita sisältävästä paketista. Varsinkin, kun äitiysvaatteiden hinnat ovat uusina varsin suolaisia. Mielessäni on kattohinta, ja parin tunnin päästä katsotaan riittääkö se, jos muitakin 8:sta eri huutajasta on parkkeerannut itsensä lopputaisteluun puoli kahden maissa. Vähänhän tuo on kuin ostaisi sian säkissä, mutta jos vaatteet eivät minulle sovi, voinhan aina laittaa ne eteenpäin uudelleen Huuto.netissä.. Todennäköisintähän on, että osa vaatteista on tosi hyviä ja osa jää käyttämättä. Minun kärsivällisyyteni ei kuitenkaan missään nimessä riitä yksittäisten vaatteiden huutamiseen, ja ihmettelenkin, kuinka joku jaksaa myydä vaatteita yksittäiskappaleina.

Tilaamani Espritin ja Zalandon paketit tulivat ja muutaman vaatteen olen niistä jo pitänytkin. Valitettavasti jouduin parhaat housut (kuvassa alemmassa tekstissä ja loputkin paketin sisällöstä turhana) palauttamaan, kun huomasin niissä olevan repeämän. Nyt odottelen niistä rahojen palautusta. Espritin housut ovat kuitenkin ehdottomasti äitiyshousujen parhaimmistoa niiden vyötäröllä olevan kiristyskuminauhan vuoksi. Muiden housuissa en ole sellaiseen törmännyt ja vaikka omat housut puristaakin ei maha ole yhtäkkiä taianomaisesti potkupalloksi muuttunut, jolloin ilman tuota pientä teknistä ratkaisua oikeat äitiyshousut ovat vielä aivan liian suuret vyötäröltä. Yhden paketin ostin jo Huuto.netin kautta, ja siinä oli 9 vaatekappaletta (hinta paketille 35€), joista osa on jo täysin käyttökelpoisia.

Oma vaatekaappini alkaa joka tapauksessa suppenemaan, vaikka viikkoja ei olekaan kasassa kuin 10. Paidat kinnaa - jos ei mahan, niin rintojen kohdalta - ja housut puristaa mahasta. Painoa on tullut pari kiloa, mutta kummasti se on jo vaikuttanut sopiviin vaatteisiin. Olen kuitenkin vielä yrittänyt pukeutua ei niin itsestään selvästi äitiysvaatteisiin; pitäisin mielelläni edes vielä pari viikkoa raskauteni töissä "suurelta yleisöltä" piilossa. Ensimmäinen raskausheitto toki on jo kuultu, kun yksi tuotanto-operaattoreistamme tuli onnittelemaan saamastani opiskelupaikasta. Ihmetteli siinä ääneen, että harvoinhan sitä raskaana olevat kouluun lähtee ja että vuoroissa ollaan ihan varmoja siitä, että olen raskaana. Sain ehkä tilanteen vielä torjuttua - valehtelematta vielä - mutta en nyt tiedä kuinka pitkäksi aikaa sain epäilykset torjuttua. Haluaisin niin kovin, että parin viikon päästä ehtisimme käymään NP-ultrassa, ennen kuin asiasta tulisi julkista. Toisaalta, kuulin toiselta kollegalta, jolle asiasta olen jo kertonut, että yksi rouvashenkilö oli hänelle tullut juttelemaan lihoamisestani. "Voisikohan se olla raskaana?" On ne jotkut tarkkoja.. Katsotaan siis, kuinka pitkään haukan silmien alla asian voi pitää edelleen salassa.

Joka tapauksessa, mukava viikonloppu on ollut ja se jatkuukin vielä! Nyt hyvälle aamupalalle..

Kun kulkee, niin kulkee

Ystävä sen sanoi: "Kun kulkee, niin kulkee". Hain kouluun vuoden vaihteessa. Tokihan hakeminen oli vaihtoehto B, mutta näiden vuosien jälkeen kaipasin jo jotakin vaihtoehtoja, kun vaihtoehto A tuntui välttelevän meidän kotiamme. Töissä olen ollut samoissa hommissa jo yli neljä vuotta ja vaihtelun kaipuu oli kova. Hain siis opiskelemaan, mutta koska kyseessä oli Aalto yliopiston kahden vuoden maisterilinja, pidin mahdollisuuksiani kohtuullisina, mutta en missään nimessä läpihuutojuttuna.

Perjantaina tulokset olivat viimein luettavissa. Avasin sivut ja siellä se seisoi: Hyväksytty! Positiivisena ongelmana on se, kuinka tämän kaiken voin järjestää. Nyt olen tutkaillut asiaa viime päivät ja alkaa vaikuttaa siltä, että heinä-elokuun vaihteessa alkavan kesäloman jälkeen jään opintovapaalle. Aikataulutus on sillä lailla mainio, että koulussa on ensimmäinen opintojakso syyskuun alusta lokakuun 25. päivälle, ja jos laskettuaikana pysyy ennallaan alkaa äitiyslomani 23.päivä. Haen aikuisopintotukea, jonka myös oletan saavani (let's keep all fingers and toes crossed), mutta sitä voi saada pääsääntöisesti vain opintovapaalle joka kestää yli 2 kuukautta tai sitten sitä maksetaan jälkikäteen soviteltuna. Siinä suhteessa minulla menee tämä hieman päivien kanssa puljaamiseksi, koska tuo kolme päivää "liian aikaisin" alkava äitiysloma ja maksettava äitiysraha voi sotkea juuri ja juuri tuon kahden kuukauden jakson. Positiivisia ongelmia, kuten sanoin.

Tällä hetkellä ajattelen siis, että suoritan jotakin tuon ensimmäisen opintojakson aikana ja katson sitten mitä teen keväällä vai teenkö mitään. Kaiken järjen mukaan voisi olla myös mahdollista lykätä opintoja kokonaan ensi keväältä esimerkiksi ensi syksylle, mutta katsotaan nyt mihin päätökseen tulemme Matin kanssa asiasta. Toisaalta houkuttelisi jotakin etäopintoja tehdä myös keväällä kiltin vauvamme nukkuessa. ;) Joka tapauksessa tuota asiaa on aivan turha pohtia vielä, mutta koska mahdollisesti olen jäämässä kolmen kuukauden päästä töistä pois, pidin asiallisena kertoa asiasta jo myös esimiehelleni. Samalla, koska asia ei ole täysin yksiselitteinen, kerroin myös raskaudestani. Esimies harmitteli asiaankuuluvasti, koska joutuu etsimään seuraajan minulle, mutta onnitteli tottakai molemmista uutisista. Nyt voinkin keskittyä töissä tekemään prioritettilistalta päällimmäiset työt ja loput jäävät sitten seuraajalleni. Kaikkea en saa valmiiksi, sen tiedän jo nyt.

Voittajafiilis on päällimmäinen tunne tällä hetkellä. Kun kulkee, niin kulkee!

Ultraa ja Herra Hakkarainen

Aika kuluu. Viime maanantaina koettiin jännittäviä - tai oikeastaan hyvin pelottavia - hetkiä, kun koitti varhaisraskauden ultra. Aika oli iltapäivällä ja sinne suuntasimme suorastaan hartaissa tunnelmissa. Pelotti, että onhan alkio kiinnittynyt kohtuun eikä tukkeutuneeseen munanjohtimeen, onhan kaikki edennyt niin kuin pitääkin, ja onhan siellä jotain, onhan! Klinikalle oli hyvin erikoista mennä näissä asetelmissa, aikaisemmin siellä oltiin kuitenkin aina käyty suunnittelemassa tulevia hoitoja, tekemässä hoitoja, kannustavassa, mutta aina yhtä tuloksista epätietoisessa hengessä.

Nyt lääkärimme tuli jo ovelle vastaan hymyillen; onpas hyviä uutisia teillä, katsotaanpas mitä siellä löytyy. Matti tuli viereeni katsomaan ja minä, jo tietäen miltä kuvissa normaalisti näyttää, näin heti, että kohdussa on kuin onkin jotakin. Nopeasti lääkäri toteaakin saman ja heti perään, että vastaa mitoiltaan ilmoittamiamme viikkoja (7+3). Hento värähtely näkyi, väreillä korostaen jo selvempänä, ja vahva syke pienellä 12 millin alkiollamme lääkärin mukaan oli. Nyt helpotus purkautui itkuna - olin ollut kuin viulunkieli koko aamun ja nyt sain jo rentoutua. Matista tulisi isä ja minusta tulisi äiti.


Tarkoituksena oli, että jos ultrassa kaikki näyttäisi hyvältä, ostaisimme jotakin pientä jo pienelle. Matilla oli kuitenkin tekemistä taloyhtiössä illalle, joten siltä erää hankinta jäi tekemättä. Viikko kului, ja viikonloppu koitti, ja samalla yhteiset vapaat. Lauantaina suuntasimme ensin Espooseen autokaupoille, ja löimme (tai Matti löi) kaupat lukkoon Mazda 6 farmarista, jonka hankintaa tässä oltiinkin jo tehty menneet viikot. Seuraavaksi suuntasimme Itäkeskukseen, josta ruokailun jälkeen minulle lähti matkaan jo pitkään haaveilemani järjestelmäkamera, Olympuksen OM-D EM-5:n. Tämä on ehkä hieman hassu ensihankinta vauvaa ajatellen, mutta kyllä nämä hyvin vahvasti minun silmissäni liittyy toisiinsa; haluan toki ottaa hyviä kuvia ja oppia lisää valokuvaamisesta, mutta haluan ottaa niitä hyviä kuvia meidän perheestämme ja varsinkin siitä meidän perheen tulevasta pienimmäisestä.


Näiden kalliimpien hankintojen jälkeen vuorossa oli kuitenkin ehkä se merkityksellisin, jotakin pientä meidän pienelle. Menimme Itäkeskuksen lastenosastolle, tutkailimme varovasti katseellamme pieniä vaatteita, tossuja ja nuttuja, mutta ehkä niiden aika ei ole vielä. Vaatteista silmät jatkoivat varovasti matkaa ja osuivat ihaniin unileluihin. Ne tuntuivat sopivilta, ei liikaa eikä liian vähän. Ihania ja pehmoisia, turvallisuuden tuojia. Niistä Herra Hakkarainen meille muutti asumaan. Siihen huoneeseen siihen lipaston päälle, josta vauvan huone vielä joskus tulee. Siellä hän odottaa meidän kanssa, kunnes pääsee arvonsa mukaiseen käyttöön.

Kyllä kaikki menee ihan hyvin.

Uneventful

Päivät soljuu eteenpäin ilman sen kummempia tapahtumia. Iltaisin jaksaa ihmetyttää barbababamaiseksi muotoutuva keskivartalo, kun turvotus iskee kehiin. Silloin voin seisoskella peilin edessä ja ihastella millaiselta "oikea" raskausmaha sitten tuleekaan näyttämään. Oireiden osalta pääsen edelleen helpolla - eron entiseen huomaa vain huomattavasti tihentyneestä vessassajuoksu rytmistä (eilen uimahallissa jouduin käymään 3 kertaa!) ja tuosta turvotuksesta. Maanantaina saamme joka tapauksessa lisää tietoa, kun vairhaisultran aika koittaa. Toivottavasti saamme sieltä varmistusta, että kaikki etenee niin kuin pitääkin.

www.esprit.fi

Jos ultrassa on kaikki hyvin, käymme ostamassa jotakin pientä vauvallemme. Hankintoja en ole edelleenkään tehnyt, muuta kuin varautumalla jo hyvissä ajoin tulevaan vatsan kasvuun. En halua joutua hätäisesti vaatekauppaan housujen puristamisen tai nappien irtoamisen vuoksi, vaan tilasin parista nettikaupasta jo hieman äitiysvaatteita. Espritin paketti tulikin, ja siinä on ainakin yhdet pitämisen arvoiset farkut. Toisen paketin pitäisi tulla ensi viikolla.

Äitiysvaatteiden kanssa en aio hätäillä; minulta löytyy kuitenkin kaapistani paljon vaatetta, joita voin varmasti käyttää ainakin johonkin asti. Toppeja ja mekkoja varsinkin. Pienillä täydennyksillä saisin varmasti ihan toimivia kokonaisuuksia ilman, että loputtomasti tarvitsisi käyttää rahaa lyhyen ajanjakson vaatetuksiin. Liikuntaan tarvitsee varmasti hankkia jotakin vaatetusta ja varsinkin tukevan ja vesiliikuntaan sopivan uimapuvun haluaisin mielelläni löytää.

Odotellaan kuitenkin ensin tuota maanantaita ennen kuin aletaan enemmän hötkyilemään.