Hop-hop

Aika, se edelleen vaan kulkee. Anton kasvaa. Hymyilee ja oppii, tarttuu ja tutkii. Ilmeikkäät kasvot, mitä siellä silmien takana ajatellaan? Vielä lattialla makoillaan, kerran on käännytty mahalta selälleen. Ei ole kiire, tässä on hyvä.

Minä totean kuitenkin, että jälleen kuukausi on mennyt. Kahden kuukauden päästä pitäisi ilmoittaa töihin, mitä syksyllä tekee. Jääkö opintovapaalle vai palaako töihin, ja laittaa Antonin hoitoon osa-aikaisena tai kokonaan. Vai jääkö hoitovapaalle ja hyvin pienille tuloille. Jos rahaa olisi kuin mitäkin, ei päätös olisi ollenkaan vaikea.

Olen miettinyt pienien lisätulojen hankintaa. Jos siitä saisi apua, niin olisi helpompaa jäädä kotiin. Edes syksyksi. Täytyy tutkailla asiaa vielä hieman, mutta ei kai se ottaisi jos ei antaisikaan. Pieni idea muhii, mahdollisuuksia tutkailen. Siitä lisää kerron, jos se ottaa tuulta siipiensä alle.

Miten se aika menee

Päivät sulautuvat toisiinsa. Joinakin päivinä on rytmiä, toisina pelkkää tuhinaa. Löytyy rytmi, muuttuu rytmi, miten se meni? Ihanaa ja väsyttävää,  ja jos ei joka päivä, niin ainakin joka toinen päivä tulee jotakin uutta. Anton kasvaa hienosti. Kolme kuukautta ja 7 kiloa on rikki. Tuntuu muuten jo käsissä. Entinen minä lohkaisisi vitsin "ei muuten tarvitse lähteä salille". No ei tarvitse. Uimaan kuitenkin tarvitsee ja pääsinkin. Jo kahdesti. Se oli ihanaa, vaikka tänäänkin halli oli aivan täynnä hiihtolomalaisia, jotka eivät pääse hiihtämään. Kävin porealtaassakin ja höyrysaunassa. Parin viikon päästä myös Anton pääsee uimaan. Ihan jännittää kuinka se sujuu.

Aika vaan menee. Aamupäivä hupsis, ja tuossa se iltapäiväkin, kohta tulee Matti töistä ja sitten nukkumaan. Toisaalta koskaan aiemmin ei ole ollut aikaa katsoa näin antaumuksella uutisia ja nyt näitä olympialaisia. Puolella silmällä ja välillä kummallakin. Mitähän sitä keksii sitten ensi viikolla?

Sukulaisissa ollaan käyty. Olen pyrkinyt pitämään yhteyksiä myös ystäviin. Ja onnistunut siinä vaihtelevalla menestyksellä. Ehkä saamapuolelle jääneet ymmärtävät ja asiaan palataan tässä niin pian kuin vain tämä hupsis hieman helpottaa.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kolmen kuukauden tultua täyteen on tullut aika laittaa päänsä ulos neljän seinän sisältä aivan uudella tavalla. Ei se pesimisen aika vielä ole ohi, mutta tuntuu, että jokin sumu alkaa helpottaa ja olen alkanut hakeutumaan takaisin ihmisten ilmoille. Olen kuullut, että joillakin muillakin on vastaavaa tapahtunut tässä kolmen kuukauden tultua täyteen. Liekö jotakin tekemistä hormonien kanssa.. Mene ja tiedä.

Näin meidän aika kuitenkin menee. Päivien lipuessa, kauheasti mukamas touhutessa, mutta mitään aikaan saamatta. Tuhisten, leikkien, ulkoillen, itkien, lohduttaen, tutkien, oppien, kasvaen. Niin ihmeellistä.

Kaksi kuukautta

Poikamme Anton Milo Olavi syntyi 13.marraskuuta suunnitellulla sektiolla. Siitä on nyt kaksi kuukautta, ja tuntuu, että aika menee kuin siivillä. Monesti minulla on ollut mielessäni tänne kirjoittaa, mutta ajan löytäminen on ollut vaikeaa, vaikka kalenterin olemme ylimääräisestä ohjelmasta pitäneetkin vapaana. Lisäksi minulla on ollut vaikeuksia miettiä mitä edes voisin sanoa. Kuinka kuvata näitä ensimmäisiä viikkoja pienen ihmeemme kanssa, joka on muuttanut elämämme kokonaan?



Kertoako Antonista ja täyttää blogin kuvilla niin materiasta kuin niistä sadoista otoksista, joita olemme pikkuisesta jo ottaneet? Kuvatako normaalia päivää, ja kuinka olemme saaneet asiat pyörimään arjessamme? Vai kertoako siitä suuresta rakkaudesta, jota tuntee tuota pientä ihmistä kohtaan? Kenties voisin kertoa kuinka Anton on kasvanut ja neuvolakäynnit ovat menneet, ja höystää sitä omalla sairaalakokemuksellani ja lääkärien lausunnoilla. Tai siitä, millaisia muutoksia tämä kaikki uusi on tuonut meidän parisuhteeseen. Vaihtoehtoja ja lähestymistapoja on niin monia, että en ole osannut päättää. Toisaalta on tuntunut, että minulla ei ole ollut riittävästi sanoja asian esittämiseen sellaisella taidolla, jota tämä vaatisi. Siksikin olen ollut hiljaa.

Ei minulla vieläkään ole käytettävissäni punaista lankaa, oikeaa lähestymiskulmaa eikä riittävän suuria adjektiiveja, mutta huono omatunto kirjoittamattomuudesta on jo liian kova. Lisäksi blogiystäväni otti minuun jo yhteyttä vanhan sähköpostiosoitteen kautta ja tiedusteli onko kaikki varmasti hyvin. On siis korkea aika jotakin saada sanottua. Jatkossa haluan kyllä kertoa monistakin asioista tai yrittää avata ajatuksiani ja tuntemuksiani näistä pohtimistani näkökulmista lähtien, mutta sen aika ei vaan taida olla vielä. Ajatuksien pitää ensin muhia ja kypsyä. Ajan kulua.

Ehkäpä lähden nyt vain liikkeelle siitä, että meillä on kaikki hyvin. Sektio meni hyvin ja toivuin siitä nopeasti, ja Anton on kasvanut hienosti ensimmäisten kuukausiensa aikana. Hän on suurimman osan aikaa varsin tyytyväinen vauva, kunhan ruokaa on tarjolla usein ja lämmin syli on aina hänelle valmiina. Pieni ihminen, joka on meille koko maailma, ja odotamme innolla sitä, kun saamme nähdä hänen kasvavan ja oppivan uusia asioita.