Viistotarjonta

Eilen oli jälleen neuvola. Neuvolan tätimme on todella mukava, ja mielellään siellä käy tarkastuksessa. Kaikki on edennyt oikein hienosti, ja kaikki arvot ovat niin kuin pitääkin, mutta nyt käynnillä todettiin se, minkä jo tiesinkin: pikkuinen ei ole asettunut aloilleen vaan pyörii edelleen ihan niin kuin hänestä tuntuu. Tänään alkoi raskausviikko 36+0, joten hiljalleen olisi hyvä, jos sinne lähtökuoppiin oltaisiin asettumassa. Täti pyysi oikein toisenkin hoitajan mielipiteen siitä, kuinka päin mahassani majaillaan. Viistotarjonnassa, sanoi toinenkin täti, toki tällä kertaa pää edes alaspäin. Tästä ei kuitenkaan voi mitään päätellä, koska hikka tuntuu välillä ylävatsassa ja välillä alavatsassa; tilaa on siis liikkua. Viistotarjonnassa minun tapauksessani sitä, että pikkuinen on asennossa vasemmalta ylävatsalta oikealle alavatsalla. Aikaisemmin hän majaili lähinnä vasemmalla puolella, mutta alkaisiko kuitenkin sen verran olla ahtaampaa, ettei siihen enää mahdu. Liikkeet ovat joka tapauksessa muuttuneet möngertämiseksi tiukkojen potkujen sijaan.

Ensi viikolla minulla piti olla normaali neuvolalääkäri, mutta nyt se aika peruttiin ja tilalle tulee kutsu poliklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja synnytystapa-arvioon. Sana "sektio" mainittiin myös. Toivottavasti pikkuinen kuitenkin alkaisi hiljalleen asettumaan aloilleen, ja tämä olisi vain ns. tarpeeton tarkempi tutkimus. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pääsen vielä yhteen ultraan, ja tehdään perusteellinen tutkimus vielä tässä vaiheessa, niin tietää paljon tarkemmin sen, missä tilanteessa ollaan. Samassa yhteydessä voidaan kokeilla myös kääntämistä, jos oikein asian ymmärsin.

Poliklinikkakäynnille kutsutaan ensi- tai sitä seuraavalle viikolle. Sitä ennen täytynee vain olla asennoissa, jotka kannustavat pikkuista kohti oikeaa suuntaa. Ja ottaa rennosti, ei tämä huolehtimalla tämä asia parane.

PS. Kutsu tutkimuksiin ja mahdolliseen kääntöön tuli jo maanantaille.

Kiitollisuutta

Tänään on minun ensimmäinen virallinen äitiyslomapäiväni. Olo on siitä uskomattoman kiitollinen. Kohta meillä on jo pieni täällä meidän kanssa tuhisemassa.

Eilen oli viimeinen - ja ainoa - tenttini yhdistettynä ryhmätyönä pidettyyn esitelmään ja siihen liittyvän raportin palauttamiseen. Kaikissa näissä  - ja sitä ennen monissa muissa tehtävissä ja luettavissa artikkeleissa - oli melkoinen työ, ja eilen illalla tuntuikin, kun olisi ravistellut harteiltaan taakkaa pois. Pari viimeistä viikkoa ovat olleet työntäyteisiä ja väsyttäviä, ja eilen tuntui kirjaimellisesti siltä, kuin olisi tarvinnut ravistella ja puhallella sitä kaikkea pois kehostani. Samalla tunsin oloni todella tunteikkaaksi; viimein tänne asti on päästy. Mietin, että pitäisikö tehdä jotakin merkittävää ensimmäisen äitiyslomapäiväni kunniaksi, mutta totesin tärkeimmäksi ottaa ihan rennosti - tänään ei ole pakko tehdä mitään.

Yhdysvaltalaisen luokkakaverini ansiosta huomasin, että laskettu aikamme on samaan aikaan kuin heillä vietetään kiitospäivää. Meillä on totisesti aihetta kiitollisuuteen, joten ehkäpä jatkossa teemme jotakin aina kiitospäivän kunniaksi. Tänä vuonna päätin vain muuttaa blogini ulkoasun kiitospäivän mukaiseen teemaan, ehkä se muistuttaa myös jatkossa siitä, kuinka meillä on paljon asioita, joista voimme olla onnellisia ja kiitollisia.

Hullut päivät

Katselen bussin ikkunasta Helsingin katuja. On niin kaunista, kun ruska on värjännyt puut ja aurinko ne värit vielä kirkastaa ihanaan loistoon. Ihmiset kävelee kaduilla, ja monilla on iso keltainen Hullujen päivien kassi matkassaan. En voi olla ajattelematta, kuinka erilainen olikaan viime syksy.

Lokakuussa 2012 aloitimme toisen koeputkihoitomme, oli harmaata ja kylmää, ja yritin piristää itseäni ostamalla jotakin mukavaa jokaisen lääkärikäynnin yhteydessä. Klinikkamme sijaitsi aivan Stockan vieressä, ja kätilön vinkistä lähdinkin sitten, ensimmäistä kertaa eläissäni, pyörähtämään Hulluilla päivillä. Ei ollut minun paikka ei, ja hetken kierrettyäni ja ruuhkasta ahdistuttuani lähdin aivan toiseen kauppaan, pieneen putiikkiin, jossa ei ollut ketään muuta minun lisäkseni. Halusin väriä kaiken harmaan keskelle, ja ostinkin sieltä ihanan Skunkfunkin mekon, joka on minulle epätyypillisen värikäs. Mekko oli joustamatonta kangasta ja tyköistuva -  siinä ei varauduttu mihinkään mahdolliseen tai mahdottomaan.

Palataan viime vuoden harmaudesta tähän syksyyn.. Olin koulun kahviossa torstaina työskentelemässä, ja minulle tuli juttelemaan jo graduaan tekevä kaveri, joka oli meitä kierrättämässä tutustumisviikoilla. Alkuun juttelimme hänen gradustaan ja opiskeluista yleensä, mutta sitten hän arasti tiedusteli, milloin meillä on laskettu aika. Ja kertoi siihen perään, että hänen vaimonsa oli juuri käynyt alkuraskauden ultrassa. Hänen silmistään näki sen onnen ja innostuksen ja toisaalta sen uuden alun kynnyksellä olemisen, johon minä - melkein äitinä - sain kokemuksen syvällä rintaäänellä vastata. Minä! Kohta jo äiti, saan jakaa kokemuksiani siitä, miltä tuntuu olla raskaana ja odottaa ensimmäistään. Ja tukea toista, sen saman kynnyksellä olevaa. Se tuntui aivan sanoinkuvaamattoman hienolta, mutta aivan hullulta yhtä aikaa.

Nyt, kun vuosi on kulunut ja nuo keltaiset Hullujen päivien kassit vain muistuttavat viime syksyn matalaakin matalammasta lennosta, en voi olla olematta maailman kiitollisin ihminen. Vaikka tänäkin syksynä on vastaan tullut surua, on elämän pohjasävy siitä huolimatta vain onnellinen, joka auttaa kohtaamaan myös nuo muut vastoinkäymiset.

Surua ja iloa

Huh, aika se vaan kuluu, maha kasvaa, potkusarjat pitkittyy ja väsymys lisääntyy. Koulua on nyt käyty kuukauden päivät ja se on osoittautunut yllättävänkin hyväksi ratkaisuksi raskauden viimemetreille. Jos vaihtoehtona on istua 8 tuntia päivässä töitä tehden toimistolla, niin otan tämän opiskelun ihan minä päivänä tahansa.. Minulla on luentoja puoli päivää maanantaisin ja torstaisin ja kokonainen päivä tiistaisin. Tehtäviä ja lukemista on toki ihan kokopäiväisen työn verran, mutta kun niitä voi tehdä kotisohvalta ja makuuasentoon menevästä nojatuolista käsin, niin niiden teko tuntuu ihan hyvältä.

Tämä viimeinen viikko on ollut muilta osin raskas, koska saimme perhepiiristä huonoja uutisia. Matin veli nukkui pitkän sairastamisen jälkeen pois maanantaina.. Tämä viikko on siis mennyt miestä ja miehen perhettä tukiessa, surressa omaa surua ja välissä yrittäen pysyä koulutehtävissä edes jotenkin mukana.

Raskaus etenee onneksi edelleen ihan hyvin ja tuleva pikkuinen onkin toiminut myös piristyksen lähteenä tässä surun keskellä, niin meille kuin myös muulle Matin perheelle.

Olen kerännyt isyyspakkausta Matille jo jonkun aikaa, ja olin ajatellut sen antaa vasta parin viikon päästä tai jopa vasta isänpäivänä. Joitakin asioita paketista jäi nyt puuttumaan, mutta päätin kuitenkin sen antaa jo tällä viikolla. Jotkin puuttuvat chilipähkinät ja muut pikkujut laitokselle ja paketin ulkoinen viimeistely tuskin haittaisi. Tässä kuvia parin viikon takaa, uudempia en sitten enää ottanutkaan.

 

 

Kuvien ottamisen jälkeen olin hankkinut pakettiin vielä pienen kylpyankan, ihanan neuleasun kokoon 58, Jari Sinkkosen Isäksi ensi kertaa -kirjan, jossa on isien kertomuksia isäksi tulosta ja pisteen i:n päälle eli Mazda 6 merkin automme perään. Ja nyt varmasti ihmettelette, että mikä ihmeen Mazda 6 -merkki ja mitä ihmettä sillä on tekemistä isyyspakkauksen kanssa.. Tarinahan merkkiin liittyen meni niin, että ensimmäisiä hankintojamme viime kevään plussauutisten jälkeen oli uusi auto. Matti tutki autoja pitkään ja useiden koeajojen, tuumailun ja harkitsemisen jälkeen päätimme hankkia pari vuotta vanhan Mazda 6 farmariauton. Matille tämä auto oli, tyypilliseen miesten tapaan hyvin tärkeä, mutta oi sitä päivää, kun hän huomasi puutteen muuten niin täydellisessä autossa. Auton perästä puuttui numero 6 Mazda:n perästä. Puuttuvaa merkkiä harmiteltiin ja mietittiin vielä viikkojenkin jälkeen. Ja huollossa, kun hän sen perään tiedusteli, ei uutta merkkiä ollut kuitenkaan heidän kauttaa helposti saatavissa.

 

Päätin hankkia uuden merkin tilalle, ja otin yhteyttä autoliikkeeseen, josta auto meille myytiin. Uusi merkki olisi heidän kauttaan saatavissa, mutta hintana olisi ollut 30€ ja toimituskulut Matkahuollon kautta. Ensiksi sain puhuttua toimituksen kirjekuorella, ja sen jälkeen aloitin pehmentämisen tuon hinnan tiputtamiseksi. Käytin kaikki naiselliset keinoni, ja puhuin siitä kuinka tärkeä tämä auto on miehelleni, kuinka tämä liittyi iloiseen perheuutisemme ja kuinka tämä lahja symboloi rakkauttani häneen. Lopulta automyyjä - joko heltyi tai ajatteli, että hän ei kestä enää kuunnella tällaista - lupasi toimittaa merkin minulle jälkitoimituksena ja ihan ilmaiseksi.

 

Paketti oli siis melkein valmis ja Matin nukkuessa päiväunia huonosti nukuttujen öiden korvaamiseksi, menin yläkertaan ja laitoin vain lahjanauhat paketin ympärille. Matin herättyä toin paketin alakertaan ja kerroin keränneeni hänelle tätä jo jonkin aikaa. Hän yllättyi ja ilahtui kovin, ei hän mitään tällaista ollut odottanut. Tutkimme sisältöä tavara kerrallaan ja tuumittiin yhdessä, mihin niitä sitten käytetään. Pakkauksen pohjalle olin laittanut Mazda 6:n merkin korurasiaan. Matti otti sen käteensä ja ilahtui "Oi, sinä olet hankkinut minulle.. Öö. Mitä sinä olet hankkinut?" "Onko se JYPin merkki?". Ei, ei se ole JYPin merkki. "Onko se, ONKO SE MAZDA KUUTOSEN KUUTONEN, oi! Sinä olet hankkinut minulle Mazda kuutosen kuutosen! Miten sinä senkin olet tehnyt?!?" Olin niin onnellinen, että paketti toi hieman iloa kaiken surun keskelle. Halailimme ja olimme lähekkäin, niinkuin paljon muutenkin tällä viikolla (ja aina), mutta tässä hetkessä oli jotenkin erityisen paljon rakkautta. 

 

Kyllä me tästäkin surusta yhdessä selvitään. Rakastamalla ja toisesta huolta pitämällä.