Yllättävä käänne

Maanantai toi tullessaan ylimääräisen äitipolikäynnin, tutkimukset ultralla ja yllättäviä uutisia. Ensimmäistä kertaa Matti ei ollut mukana käynnillä työkiireiden vuoksi - odotushan ei ollut, että mitään ihmeellistä paljastuisi. Oli vain tarkoitus katsoa, miten päin pikkuinen mahassa majailee, ja mahdollisesti, ja minun mielestä epätodennäköisesti, yritettäisiin kääntää, jos on väärinpäin.

Ensimmäisenä oli käynti kätilön luona, laitettiin minut käyrille, eli laitettiin kaksi mokkulaa minun mahalle, joista toinen rekisteröi vauvan sydänääniä ja toinen supistuksia. Pikkuinen oli touhuissaan, viuhvauh vaan kuului ja sykkeet kohosi, kun kovasti oli jumppatouhut meneillään. Pari pientä supistustakin sattui tulemaan, joten sitä käyrän kehittymistä ja piirtymistä oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista seurata samalla kun tunnusteli vauvan liikkeitä ja omia tuntemuksiaan. Samalla jutustelimme kätilön kanssa. Minulla oli mielessäni aiemmat nukutuskokemukseni: laparoskopian jälkeen oksensin vielä illallakin ja ensimmäisen koeputkihoidon punktiossa olin sekaisin kuin seinäkello annetuista lääkkeistä. Halusin, että tietoihini kirjataan anestesialääkärille nämä tiedot, jotta hän voi ottaa ne huomioon, kun mietitään synnytyksen kivunlievitystä ja näin tehtiinkin.

Seuraavaksi menin lääkärin ultrattavaksi. Mukava nuori naislääkäri, joka oli ensimmäistä päiväänsä meidän sairaalassa töissä. Housut pois ja pöydälle, vaikka päällipuolelta ultraus pääasiassa tehtiinkin. Pyysin aluksi, että lääkäri kääntäisi näytön niin, että minäkin näkisin, mutta lääkäri nopeasti vilautti ja sanoi etten siitä kuitenkaan mitään enää näillä viikoilla näe. Harmitti, mutta tyydyin kohtalooni. Lääkäri tutki ja mittaili, sanoi kysyttäessä kaiken näyttävän ihan normaalilta ja että kyllä siellä mahdollisesti pojan elkeet on napanuoran joukossa havaittavissa. Vauva raivotarjonnassa, ei vaan ole laskeutunut yhtään. Ja kun ei ole laskeutunut, on myös paikat edelleen kiinni ja kohdunkaulaa reilusti jäljellä. Kaikki on niinkuin pitääkin näillä viikoilla. Kyllä se pikkuinen sinne vielä laskeutuu..

Olin ajatellut, että käynnillä katsotaan kaikki, kun kerran sinne on päästy ja pyysin vielä tarkistamaan istukan virtaukset ja näin lääkäri lupasikin tehdä. Ensin tutki päältä ja sitten otti vielä paremman kuvakulman sisätutkimuksen avulla, "ja ei ole ollut mitään ylimääräisiä vuotoja?", johon minä vastaan "Ei ole ollut". Kysyin, että miltä siellä näyttää, johon hän sanoi, että tämä ei olekaan ihan niin yksiselitteinen juttu, ja että hän haluaa vielä kollegalta toisen mielipiteen. Hän hakee toisen lääkärin paikalle, ja he jatkavat tutkimuksia ja alkavat mutisemaan keskenään: "katso nyt tuosta se voisi mennä", "vai onko se kato tuossa".. Minä yritän saada juonesta kiinni, olo alkaa olla kuin kohteella, eikä osallisena. Kysyn, mikä ihmeen "intronum" (vai mikä se nyt oli...) ja minulle vastataan vain, että kohdun kaulakanavan sisäsuu. Ja jatkavat mutinaansa ja tutkimusta. Lopulta saan luvan laittaa vaatteet päälle ja lääkärit ovat siirtyneet työpöydän ääreen jatkamaan mutinaansa selkä minuun päin.

Alan hiljalleen jo hermostumaan, ja kysyn suoraan, että sektiostako te siellä nyt puhutte! "Kyllä, sektiota tässä mietitään, kun näyttää siltä, että sinulle on osaksi etinen istukka", "Se on mekaaninen este alatiesynnytykselle", "sillä se vauva ei ole voinut laskeutua", "korkeat riskit verenvuotoon synnytyksessä", "ei vaihtoehtoja", "ensi viikon keskiviikkona sopisi tuohon kalenteriin", "kätilö kertoo sinulle kohta kaiken" ja "ota tuosta vaan nenäliinaa" ja "niin, shokkinahan tämä varmasti tulee".

Olin aivan tolaltani. Ensin kaikki on niin kuin pitääkin, ja seuraavaksi ollaankin tulossa reilun viikon varoitusajalla keisarinleikkaukseen yllättävästi paljastuneen etisen istukan vuoksi. Minulla piti olla vielä monta viikkoa aikaa nauttia raskaudesta ja kyllästyäkin siihen, ja olin mielessäni ollut aivan varma, että vauva syntyy vasta joulukuussa. Ja olin henkisesti valmistautunut kokemaan synnyttämisen ihmeen. Tutustunut erilaisiin kivunlievityksiin ja valinnut musiikkia soittolistalle laitoksella kuunneltavaksi. Ja niin omituiselta kuin se varmasti kuulostaakin, minusta tuntuu, että minulta on viety jotakin kokemuksestani pois. Enhän ole vielä edes kyllästynyt raskaana olemiseen, en ole yhtään tuskastunut, en ole kertaakaan ajatellut, että "eikö se nyt jo voisi tulla" ja nyt minun pitäisi olla viikossa valmis mahdollisesti ainoan raskauteni kanssa. "Eikö sitä voi siirtää edes viikolla eteenpäin", kysyn, mutta riskit ovat kuulemma niin korkeat sekä minulle että vauvalle, jos synnytys lähtisikin käyntiin. Istukan irtoaminen ja verenvuoto, ei niitä voi ottaa kevyesti, ja tottakai, niinhän se on.

Seuraan kätilöä nenäliina kourassa hänen huoneeseensa, ja hän antaa lapun jossa on ohjeita suunniteltuun sektioon. Luen lappua ymmärtämättä mitään ja kätilö selittää jotakin, joka menee ohi korvien. Kun hän kysyy onko minulla kysyttävää, en osaa sanoa mitään. Pää lyö tyhjää ja odotan vain, että saan soittaa Matille. Kätilö sanoo, että voin soittaa ja kysyä lisää vaikka seuraavana päivänä, kun olen hieman rauhoittunut ja saanut miettiä asiaa. Kiitän, kerään tavarani ja lähden.

Etsin käytävältä rauhallisen sopen ja soitan Matille itku kurkussa ja kerron, mitä on löydetty. "Ei tämäkään sitten voinut mennä niinkuin Strömsössä!". Matista tuntuu pahalta, kun hän ei voi olla paikalla, mutta jo hänen kanssaan puhuminen helpottaa minun oloani. Ei kai siinä, onneksi on viikko aikaa valmistautua, olisihan tämä voinut käynnistyä jo itsekseen ja sitten olisikin ollut leikki kaukana ja todennäköisesti sektioon oltaisiin päädytty joka tapauksessa. Ja kaikkihan on jo valmiina, ei meillä mitään hätää ole. Mutta pahalta minusta tuntuu joka tapauksessa. Järkytys on suuri. En ole vieläkään oppinut, että turhaa on suunnitella.

Vanhempani ovat ajaneet aamun aikana Keski-Suomesta meille kylään ja he hakevat minut sairaalasta. He suhtautuvat asiaan käytännön kannalta, ja eipähän nyt tarvitse jännittää milloin tapahtuu. Tsemppaan, en halua heille näyttää millainen järkytys tämä minulle oli. Ja kyllähän ne ajatukset siinä päivän mittaan (ja vielä eilisenkin aikana) alkaa itselläkin rauhoittumaan ja selkeytymään. Hyvähän tämä oli, että paljastui nyt eikä myöhemmin. Vahvistuu olo, että nyt on nautittava näistä raskauden viimeisistä päivistä ja samalla valmistauduttava henkisesti toisenlaiseen synnytykseen. Maailman ihanin palkinto on joka tapauksessa luvassa meille, hän vaan tulee aikaisemmin ja hieman eri tavalla kuin olin ajatellut. Sillä ei ole mitään merkitystä, kun asiat laittaa perspektiiviin. Minua ehkä harmittaa nyt, mutta tärkeintä on joka tapauksessa, että vauvalla on kaikki hyvin. Viikon päästä olemme vanhempia pienelle ihmeelle. Ja siinä on sellainen ajatus, johon on hyvä päättää tämä kirjoitus.