Minulla ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että tämä raskaus ei olisikaan totta. Sitä on vain niin ihmeissään tästä mahdollisuudesta - eihän meidän pitänyt onnistua ilman apuvoimia. Niin paljon oli jo yritetty, että onnistuminen pelkästään omin voimin ikuisen kaupungin taikavoimalla tuntuu uskomattomalta.
Tein eilen vielä toisenkin raskaustestin, ihan vain varmistaakseni, ettei ensimmäinen testi ollut vikaantunut. Plus oli vahvistunut entisestään, joten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö raskaushormoni (hCg) olisi lisääntymässä. Raskaana tässä siis ollaan.
Varasimme ajan varhaisraskauden ultraan samalle klinikalle, jossa olemme käyneet lapsettomuushoidoissa. Luottamus omaa lääkäriä kohtaan on korkealla, joten se tuntui kaikkein luontevimmalta. Tottakai olemme varanneet ajan myös kunnalliseen neuvolaan, mutta siihen pääsee vasta monen viikon päästä - ajatus niin pitkästä epävarmuudesta ei tuntunut hyvältä. Varhaisraskauden neuvolaan pääsemme jo parin viikon päästä. Jo sekin aika tuntuu pitkältä.
Mistä sitten osasin tehdä edes sen ensimmäisen testin? Kuukautiset tulivat, mutta ne eivät olleetkaan ihan normaalit - ne kestivät vain yhden päivän ja mitään kipuja en huomannut. Koko vuotoa edeltävän viikon olin ollut erittäin väsynyt, ja nukahdin joka ilta kahdeksan ja yhdeksän välillä, joka ei ole minulle mitenkaan normaalia. En myöskään jaksanut harrastaa liikuntaa normaaliin tapaan. Perjantaina minulla oli käynti akupunktiossa, jossa olen käynyt jo puoli vuotta. Akupunktiohoitaja kuunteli sykettäni, ja sanoi jonkin hormonaalisen mullistuksen olevan menossa kehossani - hän kuunteli ja kuunteli ja sanoi, että ei se raskaus ole mahdottomuus tuon sykkeen perusteella. Hän on aikaisemmin myös pystynyt toteamaan sykkeestä epäonnistuneet hoidot, joten pidin tätä ihan lupaavana merkkinä. Tiesinhän minä, että positiivisen testin todennäköisyys oli niin sanotusti slim to none, mutta kun on toivonut raskautta niin pitkään ilman erityisiä positiivisia merkkejä, sitä tarttuu jo pieninpäänkin oljenkorteen. Joka tapauksessa akupunktiokäynnillä viimeistään päätin tehdä testin seuraavana aamuna.
Lauantaiaamulla heti ensimmäiseksi tein raskaustestin valmistautuen jälleen kerran jo henkisesti siihen, että jo virinnyt toivo minulta riuhtaistaan pois. En ole uskoa silmiäni, kun testiin alkaakin tulla viiva ja toinen haalea, mutta selvästi erottuva ristiin toisen kanssa. Veret lähtevät kasvoiltani ja jalat menevät veteliksi. Menen silmät kyynelissä ovelle Mattia vastaan. Matti vilkaisee minua ja toteaa jonkin olevan toisin: " Mitä, onko se positiivinen?" Siinä sitä sitten ihmetellään ja tarkastellaan ohjeiden kanssa. Olo on täysin äimistynyt. Koko päivä, ja itseasiassa koko viikko (vastako siitä on viikko?) on mennyt pilvilinnoissa, mutta epäuskoisena. Voiko tämä olla totta?
Väsymys on hiljalleen jo helpottanut, vaikkakin melko ajoissa olen nukkumaan joka ilta mennytkin. Joinakin öinä olen hieman valvonut, herättyäni ensin vessaan (aineenvaihdunta on vilkastunut) - ja ajatuksia on päässä niin paljon, että en ole enää saanut unen päästä kiinni. Minua palelee vielä herkemmin kuin normaalisti, maha on ehkä hieman normaalia enemmän pömpöllään, mutta muita perinteisiä raskausoireita en ole ainakaan vielä kokenut. Olisiko helpompaa uskoa kaiken olevan hyvin, jos etoisi ja oksettaisi. Ehkä. Tämä ei kuitenkaan minua suuremmin ihmetä, olenhan selvinnyt kaiken maailman hormonilääkkeistäkin hyvin pienillä sivuoireilla. Ehkäpä raskauskin menisi samalla mallilla. Ehkäpä minä vaan siedän hormonimullistuksia hyvin.
Toivottavasti epäuskoni on turhaa ja parin viikon päästä saamme todistaa omien silmiemme edessä pientä ihmettämme ultralaitteen ruudulta. Toivotaan!
Varasimme ajan varhaisraskauden ultraan samalle klinikalle, jossa olemme käyneet lapsettomuushoidoissa. Luottamus omaa lääkäriä kohtaan on korkealla, joten se tuntui kaikkein luontevimmalta. Tottakai olemme varanneet ajan myös kunnalliseen neuvolaan, mutta siihen pääsee vasta monen viikon päästä - ajatus niin pitkästä epävarmuudesta ei tuntunut hyvältä. Varhaisraskauden neuvolaan pääsemme jo parin viikon päästä. Jo sekin aika tuntuu pitkältä.
Mistä sitten osasin tehdä edes sen ensimmäisen testin? Kuukautiset tulivat, mutta ne eivät olleetkaan ihan normaalit - ne kestivät vain yhden päivän ja mitään kipuja en huomannut. Koko vuotoa edeltävän viikon olin ollut erittäin väsynyt, ja nukahdin joka ilta kahdeksan ja yhdeksän välillä, joka ei ole minulle mitenkaan normaalia. En myöskään jaksanut harrastaa liikuntaa normaaliin tapaan. Perjantaina minulla oli käynti akupunktiossa, jossa olen käynyt jo puoli vuotta. Akupunktiohoitaja kuunteli sykettäni, ja sanoi jonkin hormonaalisen mullistuksen olevan menossa kehossani - hän kuunteli ja kuunteli ja sanoi, että ei se raskaus ole mahdottomuus tuon sykkeen perusteella. Hän on aikaisemmin myös pystynyt toteamaan sykkeestä epäonnistuneet hoidot, joten pidin tätä ihan lupaavana merkkinä. Tiesinhän minä, että positiivisen testin todennäköisyys oli niin sanotusti slim to none, mutta kun on toivonut raskautta niin pitkään ilman erityisiä positiivisia merkkejä, sitä tarttuu jo pieninpäänkin oljenkorteen. Joka tapauksessa akupunktiokäynnillä viimeistään päätin tehdä testin seuraavana aamuna.
Lauantaiaamulla heti ensimmäiseksi tein raskaustestin valmistautuen jälleen kerran jo henkisesti siihen, että jo virinnyt toivo minulta riuhtaistaan pois. En ole uskoa silmiäni, kun testiin alkaakin tulla viiva ja toinen haalea, mutta selvästi erottuva ristiin toisen kanssa. Veret lähtevät kasvoiltani ja jalat menevät veteliksi. Menen silmät kyynelissä ovelle Mattia vastaan. Matti vilkaisee minua ja toteaa jonkin olevan toisin: " Mitä, onko se positiivinen?" Siinä sitä sitten ihmetellään ja tarkastellaan ohjeiden kanssa. Olo on täysin äimistynyt. Koko päivä, ja itseasiassa koko viikko (vastako siitä on viikko?) on mennyt pilvilinnoissa, mutta epäuskoisena. Voiko tämä olla totta?
Väsymys on hiljalleen jo helpottanut, vaikkakin melko ajoissa olen nukkumaan joka ilta mennytkin. Joinakin öinä olen hieman valvonut, herättyäni ensin vessaan (aineenvaihdunta on vilkastunut) - ja ajatuksia on päässä niin paljon, että en ole enää saanut unen päästä kiinni. Minua palelee vielä herkemmin kuin normaalisti, maha on ehkä hieman normaalia enemmän pömpöllään, mutta muita perinteisiä raskausoireita en ole ainakaan vielä kokenut. Olisiko helpompaa uskoa kaiken olevan hyvin, jos etoisi ja oksettaisi. Ehkä. Tämä ei kuitenkaan minua suuremmin ihmetä, olenhan selvinnyt kaiken maailman hormonilääkkeistäkin hyvin pienillä sivuoireilla. Ehkäpä raskauskin menisi samalla mallilla. Ehkäpä minä vaan siedän hormonimullistuksia hyvin.
Toivottavasti epäuskoni on turhaa ja parin viikon päästä saamme todistaa omien silmiemme edessä pientä ihmettämme ultralaitteen ruudulta. Toivotaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!