Itsensä ja mahdollisten oireiden tutkailu on kyllä tuttua, sitä on tullut tehtyä aivan sairaaksi asti - nyt toki on ihanaa, että jotakin on oikeasti havaittavissa eikä niitä vain kehittele omassa päässään kuin luulo- tai paremminkin toivotautinen. Jokainen päivä menee kuitenkin juuri nyt niin hitaasti, että kuvittelin omissa laskuissani olevani jo pari viikkoa pidemmällä - niin hitaasti nämä päivät tuntuu kulkevan. Varhaisraskauden ultra on reilun viikon päästä, eihän siihen niin pitkä aika ole - mutta entäs jos jokin onkin huonosti? Voiko alkanut raskaus hävitä kehostani jotenkin pois huomaamatta - entäs jos se onkin mennyt kesken ilman mitään oireita - tai jos paljastuu jotakin hyvin vakavia ongelmia. En kuitenkaan pelkää, en ehkä osaa ajatella, että kaiken tämän odottamisen jälkeen jotakin voisi olla huonosti. Olisi huonoa pilaa, että kun viimein ollaan päästy tähän asti, että jotakin menisi pieleen.
Tähän väliin haluan todeta, että meidän odotuksen odotuksen aika oli vielä kohtuullisen lyhyt, vaikka lyhyen lyhyeksi sitä ei voikaan sanoa. Toisilla odotus kestää vielä huomattavasti pidempään kuin meillä päättyen vastaaviin uutisiin kuin meillä ja toisilla johonkin toiseen päätökseen. Omassa päässäni olen saanut pienen esimaun siitä, miltä laspettomuus voi tuntua. Omien kokemuksieni ja monien monien kuulemieni tarinoiden perusteella olen uskomattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän asti. Lapsettomuudessa oli minun mielestäni pahinta se epätietoisuus odottamisen keskellä. Entäs jos meidän kohdallemme osuu se tyhjä kortti?
Näiden kuluneiden kahden viikon aikana olen jo ehtinyt tutkailemaan jos jonkinlaisia hankintoja itkuhälyttimistä kaukaloihin, turvaistuimista ensisänkyihin, äitiysvaatteista kodin turvavarusteisiin. Vaikka mitään hankintoja ei ole oikeasti vielä edes tehty - eihän niiden aika nyt vielä ole käsillä - olen ehtinyt luomaan jo varsin selviä suuntaviivoja tehtävistä hankinnosta. Pakkohan nämä päivät on yrittää täyttää jotenkin. Sitä on kuitenkin niin innoissaan, kun pitkään kontrolloituna olleet haaveet voi päästää valloilleen, mutta ei halua kuitenkaan lähteä hätäilemään saatikka sitten täyttää nurkkiaan tavaralla, jota ei vauva-arjessakaan tarvita.
Pitää vaan yrittää ajatukset suunnata jonnekin ihan toisaalle. Tai sitten helpottaisi, jos jollekin asiasta kertoisi ja saisi sitten oikein kunnolla jutella eikä vaan omassa päässään pyöritellä. Tokihan miehen kanssa varovasti aina välillä sanotaan, jos kaikki menisi hyvin, entäs jos olisikin niin, mutta pitkiä keskusteluita ei olla käyty. Kaikki on kuitenkin vielä niin haurasta. Kertoako vaiko olla kertomatta? Ja kenelle?
Ensimmäinen kolmannes on takana vasta toukokuun puolessa välissä. Epäilen kyllä nykyisen turvotuksen perusteella, että vatsa ei pysy ihan niin pitkään piilossa. Toisaalta, minulla ei ole minkäänlaista tarvetta kaivella kaapistani isoimpia rääsyjäni ja piilottaa mahanseutuani, kun siellä viimeinkin on jotakin muutakin kasvamassa kuin jenkkakahvat ja pömppömaha. Haluaisin laittaa joka päivä päälleni ihanaisen Smash!:n neulemekon, joka ikäänkuin suoraan vihjaa mahassa olevasta salaisuudesta. Se on lisäksi sen verran vartalon myötäinen, että siinä ei mitään isompaa pömppöä piilotella. Ehkä se vielä päälle eksyy, ennen kuin kevään lämpöiset tekevät valinnasta liian kuuman. Haastan vastaantulijan kysymään onko aihetta onnitteluille. Sitäkään hetkeä en malta odottaa. Sitä, kun huomaa jonkin vilkuilevan mahanseutua, olisiko siellä..? Ei ehkä uskalla kysyä, mutta miettii kuitenkin. Ne voi olla hauskoja. Toivottavasti. Tämä odotus on positiivista odotusta, vaikka se hitaasti eteneekin. Ja luulen, että jossakin vaiheessa - jos kaikki menee hyvin - odotus menee nopeammin. Sitten, kun voi oikeasti tehdä jo jotakin konkreettista uuden tulokkaan eteen. Nyt ei auta, aika menee sitä tahtia, kun se menee - pää ajatuksia täynnä ja toiveikkaana. Niin toiveikkaana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!