keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Miten se aika menee

Päivät sulautuvat toisiinsa. Joinakin päivinä on rytmiä, toisina pelkkää tuhinaa. Löytyy rytmi, muuttuu rytmi, miten se meni? Ihanaa ja väsyttävää,  ja jos ei joka päivä, niin ainakin joka toinen päivä tulee jotakin uutta. Anton kasvaa hienosti. Kolme kuukautta ja 7 kiloa on rikki. Tuntuu muuten jo käsissä. Entinen minä lohkaisisi vitsin "ei muuten tarvitse lähteä salille". No ei tarvitse. Uimaan kuitenkin tarvitsee ja pääsinkin. Jo kahdesti. Se oli ihanaa, vaikka tänäänkin halli oli aivan täynnä hiihtolomalaisia, jotka eivät pääse hiihtämään. Kävin porealtaassakin ja höyrysaunassa. Parin viikon päästä myös Anton pääsee uimaan. Ihan jännittää kuinka se sujuu.

Aika vaan menee. Aamupäivä hupsis, ja tuossa se iltapäiväkin, kohta tulee Matti töistä ja sitten nukkumaan. Toisaalta koskaan aiemmin ei ole ollut aikaa katsoa näin antaumuksella uutisia ja nyt näitä olympialaisia. Puolella silmällä ja välillä kummallakin. Mitähän sitä keksii sitten ensi viikolla?

Sukulaisissa ollaan käyty. Olen pyrkinyt pitämään yhteyksiä myös ystäviin. Ja onnistunut siinä vaihtelevalla menestyksellä. Ehkä saamapuolelle jääneet ymmärtävät ja asiaan palataan tässä niin pian kuin vain tämä hupsis hieman helpottaa.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kolmen kuukauden tultua täyteen on tullut aika laittaa päänsä ulos neljän seinän sisältä aivan uudella tavalla. Ei se pesimisen aika vielä ole ohi, mutta tuntuu, että jokin sumu alkaa helpottaa ja olen alkanut hakeutumaan takaisin ihmisten ilmoille. Olen kuullut, että joillakin muillakin on vastaavaa tapahtunut tässä kolmen kuukauden tultua täyteen. Liekö jotakin tekemistä hormonien kanssa.. Mene ja tiedä.

Näin meidän aika kuitenkin menee. Päivien lipuessa, kauheasti mukamas touhutessa, mutta mitään aikaan saamatta. Tuhisten, leikkien, ulkoillen, itkien, lohduttaen, tutkien, oppien, kasvaen. Niin ihmeellistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!