Ajankulun hitaus

Olen luullut tietäväni jotakin odottamisesta. Laparoskopia-leikkauksen odottaminen oli oma odotuksensa ja lääkärikäyntien ja tutkimuksien odottaminen omansa. Puolen vuoden odotusaika ensimmäiseen koeputkihoitoon oli erittäin pitkä. Toistuvissa sykleissä tapahtuvien tuloksien odottaminen taasen aivan omanlaisensa odotus, mutta hitaasti nekin päivät sujuivat. Varhaisraskauden odotus on kuitenkin aivan oma lukunsa.

Itsensä ja mahdollisten oireiden tutkailu on kyllä tuttua, sitä on tullut tehtyä aivan sairaaksi asti - nyt toki on ihanaa, että jotakin on oikeasti havaittavissa eikä niitä vain kehittele omassa päässään kuin luulo- tai paremminkin toivotautinen. Jokainen päivä menee kuitenkin juuri nyt niin hitaasti, että kuvittelin omissa laskuissani olevani jo pari viikkoa pidemmällä - niin hitaasti nämä päivät tuntuu kulkevan. Varhaisraskauden ultra on reilun viikon päästä, eihän siihen niin pitkä aika ole - mutta entäs jos jokin onkin huonosti? Voiko alkanut raskaus hävitä kehostani jotenkin pois huomaamatta - entäs jos se onkin mennyt kesken ilman mitään oireita - tai jos paljastuu jotakin hyvin vakavia ongelmia. En kuitenkaan pelkää, en ehkä osaa ajatella, että kaiken tämän odottamisen jälkeen jotakin voisi olla huonosti. Olisi huonoa pilaa, että kun viimein ollaan päästy tähän asti, että jotakin menisi pieleen.

Tähän väliin haluan todeta, että meidän odotuksen odotuksen aika oli vielä kohtuullisen lyhyt, vaikka lyhyen lyhyeksi sitä ei voikaan sanoa. Toisilla odotus kestää vielä huomattavasti pidempään kuin meillä päättyen vastaaviin uutisiin kuin meillä ja toisilla johonkin toiseen päätökseen. Omassa päässäni olen saanut pienen esimaun siitä, miltä laspettomuus voi tuntua. Omien kokemuksieni ja monien monien kuulemieni tarinoiden perusteella olen uskomattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän asti. Lapsettomuudessa oli minun mielestäni pahinta se epätietoisuus odottamisen keskellä. Entäs jos meidän kohdallemme osuu se tyhjä kortti?

Näiden kuluneiden kahden viikon aikana olen jo ehtinyt tutkailemaan jos jonkinlaisia hankintoja itkuhälyttimistä kaukaloihin, turvaistuimista ensisänkyihin, äitiysvaatteista kodin turvavarusteisiin. Vaikka mitään hankintoja ei ole oikeasti vielä edes tehty - eihän niiden aika nyt vielä ole käsillä - olen ehtinyt luomaan  jo varsin selviä suuntaviivoja tehtävistä hankinnosta. Pakkohan nämä päivät on yrittää täyttää jotenkin. Sitä on kuitenkin niin innoissaan, kun pitkään kontrolloituna olleet haaveet voi päästää valloilleen, mutta ei halua kuitenkaan lähteä hätäilemään saatikka sitten täyttää nurkkiaan tavaralla, jota ei vauva-arjessakaan tarvita.

Pitää vaan yrittää ajatukset suunnata jonnekin ihan toisaalle. Tai sitten helpottaisi, jos jollekin asiasta kertoisi ja saisi sitten oikein kunnolla jutella eikä vaan omassa päässään pyöritellä. Tokihan miehen kanssa varovasti aina välillä sanotaan, jos kaikki menisi hyvin, entäs jos olisikin niin, mutta pitkiä keskusteluita ei olla käyty. Kaikki on kuitenkin vielä niin haurasta. Kertoako vaiko olla kertomatta? Ja kenelle?

Ensimmäinen kolmannes on takana vasta toukokuun puolessa välissä. Epäilen kyllä nykyisen turvotuksen perusteella, että vatsa ei pysy ihan niin pitkään piilossa. Toisaalta, minulla ei ole minkäänlaista tarvetta kaivella kaapistani isoimpia rääsyjäni ja piilottaa mahanseutuani, kun siellä viimeinkin on jotakin muutakin kasvamassa kuin jenkkakahvat ja pömppömaha. Haluaisin laittaa joka päivä päälleni ihanaisen Smash!:n neulemekon, joka ikäänkuin suoraan vihjaa mahassa olevasta salaisuudesta. Se on lisäksi sen verran vartalon myötäinen, että siinä ei mitään isompaa pömppöä piilotella. Ehkä se vielä päälle eksyy, ennen kuin kevään lämpöiset tekevät valinnasta liian kuuman. Haastan vastaantulijan kysymään onko aihetta onnitteluille. Sitäkään hetkeä en malta odottaa. Sitä, kun huomaa jonkin vilkuilevan mahanseutua, olisiko siellä..? Ei ehkä uskalla kysyä, mutta miettii kuitenkin. Ne voi olla hauskoja. Toivottavasti.

Tämä odotus on positiivista odotusta, vaikka se hitaasti eteneekin. Ja luulen, että jossakin vaiheessa - jos kaikki menee hyvin - odotus menee nopeammin. Sitten, kun voi oikeasti tehdä jo jotakin konkreettista uuden tulokkaan eteen. Nyt ei auta, aika menee sitä tahtia, kun se menee - pää ajatuksia täynnä ja toiveikkaana. Niin toiveikkaana.

Epäuskoinen

Minulla ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että tämä raskaus ei olisikaan totta. Sitä on vain niin ihmeissään tästä mahdollisuudesta - eihän meidän pitänyt onnistua ilman apuvoimia. Niin paljon oli jo yritetty, että onnistuminen pelkästään omin voimin ikuisen kaupungin taikavoimalla tuntuu uskomattomalta. 

Tein eilen vielä toisenkin raskaustestin, ihan vain varmistaakseni, ettei ensimmäinen testi ollut vikaantunut. Plus oli vahvistunut entisestään, joten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö raskaushormoni (hCg) olisi lisääntymässä. Raskaana tässä siis ollaan.

Varasimme ajan varhaisraskauden ultraan samalle klinikalle, jossa olemme käyneet lapsettomuushoidoissa. Luottamus omaa lääkäriä kohtaan on korkealla, joten se tuntui kaikkein luontevimmalta. Tottakai olemme varanneet ajan myös kunnalliseen neuvolaan, mutta siihen pääsee vasta monen viikon päästä - ajatus niin pitkästä epävarmuudesta ei tuntunut hyvältä. Varhaisraskauden neuvolaan pääsemme jo parin viikon päästä. Jo sekin aika tuntuu pitkältä.

Mistä sitten osasin tehdä edes sen ensimmäisen testin? Kuukautiset tulivat, mutta ne eivät olleetkaan ihan normaalit - ne kestivät vain yhden päivän ja mitään kipuja en huomannut. Koko vuotoa edeltävän viikon olin ollut erittäin väsynyt, ja nukahdin joka ilta kahdeksan ja yhdeksän välillä, joka ei ole minulle mitenkaan normaalia. En myöskään jaksanut harrastaa liikuntaa normaaliin tapaan. Perjantaina minulla oli käynti akupunktiossa, jossa olen käynyt jo puoli vuotta. Akupunktiohoitaja kuunteli sykettäni, ja sanoi jonkin hormonaalisen mullistuksen olevan menossa kehossani - hän kuunteli ja kuunteli ja sanoi, että ei se raskaus ole mahdottomuus tuon sykkeen perusteella. Hän on aikaisemmin myös pystynyt toteamaan sykkeestä epäonnistuneet hoidot, joten pidin tätä ihan lupaavana merkkinä. Tiesinhän minä, että positiivisen testin todennäköisyys oli niin sanotusti slim to none, mutta kun on toivonut raskautta niin pitkään ilman erityisiä positiivisia merkkejä, sitä tarttuu jo pieninpäänkin oljenkorteen. Joka tapauksessa akupunktiokäynnillä viimeistään päätin tehdä testin seuraavana aamuna.

Lauantaiaamulla heti ensimmäiseksi tein raskaustestin valmistautuen jälleen kerran jo henkisesti siihen, että jo virinnyt toivo minulta riuhtaistaan pois. En ole uskoa silmiäni, kun testiin alkaakin tulla viiva ja toinen haalea, mutta selvästi erottuva ristiin toisen kanssa. Veret lähtevät kasvoiltani ja jalat menevät veteliksi. Menen silmät kyynelissä ovelle Mattia vastaan. Matti vilkaisee minua ja toteaa jonkin olevan toisin: " Mitä, onko se positiivinen?" Siinä sitä sitten ihmetellään ja tarkastellaan ohjeiden kanssa. Olo on täysin äimistynyt. Koko päivä, ja itseasiassa koko viikko (vastako siitä on viikko?) on mennyt pilvilinnoissa, mutta epäuskoisena. Voiko tämä olla totta?

Väsymys on hiljalleen jo helpottanut, vaikkakin melko ajoissa olen nukkumaan joka ilta mennytkin. Joinakin öinä olen hieman valvonut, herättyäni ensin vessaan (aineenvaihdunta on vilkastunut) - ja ajatuksia on päässä niin paljon, että en ole enää saanut unen päästä kiinni. Minua palelee vielä herkemmin kuin normaalisti, maha on ehkä hieman normaalia enemmän pömpöllään, mutta muita perinteisiä raskausoireita en ole ainakaan vielä kokenut. Olisiko helpompaa uskoa kaiken olevan hyvin, jos etoisi ja oksettaisi. Ehkä. Tämä ei kuitenkaan minua suuremmin ihmetä, olenhan selvinnyt kaiken maailman hormonilääkkeistäkin hyvin pienillä sivuoireilla. Ehkäpä raskauskin menisi samalla mallilla. Ehkäpä minä vaan siedän hormonimullistuksia hyvin.

Toivottavasti epäuskoni on turhaa ja parin viikon päästä saamme todistaa omien silmiemme edessä pientä ihmettämme ultralaitteen ruudulta. Toivotaan!

Ensimmäisiä pieniä hankintoja

Pitkän odotuksen odottamisen vuoksi olemme hieman arkoja tekemään mitään tai hankkimaan mitään, ennen kuin asiat ovat hieman varmemmalla pohjalla. Lasta yrittäessä annoin itselleni harvoin luvan tutkia mitään vauvoihin liittyvää - siitä olisi tullut vain paha mieli. Nyt, kun ensimmäinen askel eli positiivinen raskaustesti on viimein tehty, olen alkanut tutkia tarjontaa ja mahdollisuuksia hieman pidemmälle. Olen jo viikossa ehtinyt tutustua lasten vaatteiden tarjontaan, ensisänkyjen vaihtoehtoihin ja lastenhuoneiden sisustamiseen. Haaveillut.

Olen neulonut pieniä vaatteita jo pitkään ja laittanut ne pieneen laatikkoon odottamaan pientä ihmistä, joka joskus toivottavasti tulee. En ole halunnut ostaa mitään, mutta itse tehtyä ei ikään kuin minun kirjoissani ole laskettu. Jokaisessa silmukassa on kuitenkin mukana toive siitä, että ehkä meillekin vielä joskus tulee oma lapsi. Viime viikolla uskaltauduin ottamaan seuraavan pienen askeleen ja kävin ostamassa kahta ihanaa kangasta, josta toivottavasti tulee muutama pieni vaate pienien neuleiden seuraksi. Toivottavasti hieman myöhemmin saan myös tänne kuvina mitä kankaista tulikaan.

Elämä muuttuu

Minulla on jo 2 blogia. Toisessa, omalla nimelläni kirjoittamassani blogissa olen julkaissut kuvia ja lyhyitä juttuja tekemistäni askarteluista, koruista ja kerran jopa hyvästä illallisesta, mutta olen päivittänyt sitä aivan liian harvoin. Toista blogiani olen kirjoittanut aktiisisemmin, henkilökohtaisemmista asioista, mutta nimimerkillä. Nyt on kuitenkin elämäni muuttumassa ja haluaisin yhdistää näiden kahden blogin idean yhdeksi ainokaiseksi, toivottavasti aktiivisesti päivittyväksi ja mahdollisimman monipuoliseksi blogiksi.

Vielä en aio edes tätä blogia julkaista, tämäkin teksti ja muutamat tätä seuraavat, ovat siis tällä hetkellä vain omille silmilleni, muistoksi ajasta, joka on minulle ainutkertainen. Ehkä, jos ja kun, asiat etenevät hyvin ja tästä blogista tulee julkista, myös joku muu lukee tämän blogin ensimmäisen tekstin.

Jo pariin otteeseen vihjaamani elämän muutos on alkanut muutama viikko sitten pienestä ihmeestä ja olen elämäni ensimmäistä kertaa raskaana. Raskaus on vielä niin aluillaan, että olemme sopineet ettemme siitä vielä puhu kenellekään. Monet ovat tienneet toiveistamme, mutta alkaneesta raskaudesta emme ole kertoneet vielä kenellekään tai missään. Nimimerkillä kirjoittamassani blogissakin on muutama ystäväni lukijana ja heille haluan kertoa ihan henkilökohtaisesti näin isosta asiasta. Olen kuitenkin jo nyt kaivannut mahdollisuutta purkaa ajatuksiani. En osaa kirjoittaa perinteiseen päiväkirjaan, Facebookiin päivitän kuulumisiani harvoin, mutta bloggaaminen on vienyt sydämeni.

Aikaisempi julkinen blogini on ollut varsin persoonaton; tein sitä, tein tätä, tässä tämä kortti tai koru.. Henkilökohtainen blogini on ollut antoisampi niin minulle kuin ilmeisesti myös lukijoilleni, joita on huomattavasti enemmän kuin tuossa julkisessa. Ja vaikka kuinka yrittäisin väittää, että kirjoitan vain itselleni, niin sehän ei pidä paikkaansa ollenkaan. Kirjoituksiin saadut kommentit houkuttavat kirjoittamaan lisää, olen saanut ihania blogituttavia, joista joitakin olen tavannut jopa oikeassa elämässä ja muiden blogien lukeminen antaa uusia ajatuksia ja jopa vertaistukea.

Blogit kasvavat kirjoittajansa mukana - niin toivottavasti tekee myös tämä uutukainen. Jää nähtäväksi, minne tämän blogin matka vie ja mitäs sitten tapahtuu.