Lätkää ja odottelua

MTV3:n Katsomoon on nyt hankittu katseluoikeus kaikkiin MM-lätkäpeleihin hintaan 25€. Tänään ajattelin aloittaa katsomisen Venäjä-USA pelillä, jota ei muuten olisi television puolelta nähnyt ollenkaan. Tokihan pelin joutuu katsomaan netin kautta pienemmältä tietokoneen näytöltä (muistaakseni katsomon ohjelmia ei jostakin syystä voi katsoa netillisen Smart-TV:n kautta, tokihan sitäkin täytyy testata). Ei tämä täydellinen ratkaisu ole, mutta parempi kuin ei mitään.

Muilta osin aika menee odotellessa ja öllötellessä. NP-ultraan on vielä pari viikkoa aikaa, ja siihen asti pyrin pitämään raskauden vielä salassa. Olen kuitenkin huomannut - voi olla että hieman herkemmin siihen toki kiinnitän huomiota - että siellä täällä on joku tuijotellut mahan seutuani tutkivasti. Antaa katsella. Pitäisivät utelointinsa vielä hetken aikaa omana tietonaan, niin kaikki on hyvin.

Helatorstain ja vapaan perjantain kunniaksi lähdemme Varkauteen pitkästä aikaa viikonloppuna tervehtimaan Matin perhettä. Tarkoitus on toki siellä kertoa tuleville isovanhemmille, isoisovanhemmille sekä tädeille ja sedille uutiset. Isovanhemmille tämä on ensimmäinen vastaava uutinen lajiaan, joten eiköhän siellä ilahduta uutisista oikein todella. Yövymme Varkauden kylpylähotelli Kuntorannassa, joten perjantain voimme aloittaa kuntoilemalla ja uimalla yhdistettynä hyvään hotellin aamupalaan, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Nälkähän minulla on nimittäin koko ajan. Esimerkiksi tänään söin seitsemältä aamupalaksi ruispalan puolikkaat kinkulla, omenan ja viiliä. Kymmeneltä huomasin, että minulla on jo kiljuva nälkä, joten söin vielä "ylimääräiset" ruispalan puolikkaat ja join pikkuisen "jogurttiterveysjuoman". Lounaaksi vetäisin Kokkikartanon täyteläisen lohikeiton, joka oli ihan kelpoinen eines. Iltapäivällä oli jo taas nälkä, ja vetäisin kaksi karjalapiirakkaan ja viiliä. Ja nyt on jo taas hirveä nälkä, ollut jo hetken, mutta Matti tulee töistä vasta seitsemältä. Ryntään aivan juuri laittamaan meille herkkupastaa kanasta, pekonista ja paprikasta, kunhan saan tämän kirjoituksen valmiiksi.

Ja siihen ajatukseen oikeastaan tajunnan virta päättyi. En pysty ajattelemaan enää mitään muuta, kuin sitä herkkupastaa, joten tähän on nyt tällä kertaa hyvä päättää. Arrivederci!

Rento viikonloppu

Lätkän MM.kisat ovat alkaneet ja suomen joukkueella on jo kaksi voittoa. Seuraavat kaksi viikkoa meneekin mukavasti kisoja seuraillessa, vaikka ärsyttääkin katsoa niitä MTV3:lta. Maikkari taitaa jenkkiläisen rahastuspolitiikan mainosmielessä, ja lähetysten taso on huomattavasti heikompi kuin vanhan kunnon YLE:n aikaan. Which was to be expected.. MAXilla sisältöä olisi sitten vaikka muille jakaa, maksaen MTV3:n Total paketista suolaiset ~24,90€ kuussa. Niin paljon hyvää ohjelmaa sieltä ei tule, että meidän kannattaisi sellainen summa maksaa. Katsomme siis ilmaiset pelit maikkarilta ja nurisemme tasosta ja toistuvista "teknisistä tauoista".

Itse pelithän ovat olleet hyvin jännittäviä katsoa, ensin mukavasti kauhun hetkiin ja sieltä jatkoaikavoittoon edenneestä Suomi-Saksa pelistä eiliseen hieman tikkuisesti alkaneeseen lopputulos ratkaisee Suomi-Slovakia peliin. Mahtavaahan olisi, että mediassa niin ryöpytetty suomen kokematon (Lue: ei juurikaan NHL-tähtiä) joukkue näyttäisi kaikille, jotka ovat taas pelien alla dissanneet koko porukan. Ai että, joka keväinen lätkäannos, tämä se on mukavaa!

Muilta osinkin viikonloppu on mennyt mukavissa merkeissä. Perjantaina laitoin viimeinkin tomaatin ja muutaman yrtin taimet omiin ruukkuihinsa, Matin epäuskosta huolimatta toivossa on hyvä elää ja katsotaan tulisiko tänä vuonna kasveistani jo pientä satoakin.. Yksi tomaatintaimista on jo melkein parikymmentä senttinen, joten huomattavasti paremmalta näyttää kuin viime vuonna. Eilen kävin uimassa ja allas kertoi viimein alkaneesta keväästä, kun suurimman osan aikaa sai uida ihan omalla radallaan. Kesää kohden allas aina vain hiljentyy, ja se sopii minulle paremmin kuin hyvin.

Lisäksi pitkästä aikaa olemme löytäneet sellaisen konsolipelin, josta molemmat tykkäämme. Hankimme Pleikka 3:lle uuden Tomb Raider -pelin, ja sen parissa on mennyt jo tunti jos toinenkin. Naurattaa kuitenkin aina se, kun käymme Porvoon pelikaupassa. Poikkeuksetta tiskin takana oleva nuori poika kysyy: kenellekäs te olette peliä hankkimassa? Yleensä naama venähtää viimeistään siinä vaiheessa, kun minä alan kertomaan millaisen pelin haluaisin löytää. Tällä kertaa osui nappiin, ja Matti tuntuu tälläkin hetkellä pelailevan alakerrassa. Mukavaa ajan kulua, sanon minä.

Tänään meillä ei ole sen kummempia suunnitelmia. Ainoa aikataulutus on se, että Huuto.netissä on sulkeutumassa iso äitiysvaatepaketti minun kokooni, jossa näytti olevan aika mukavan näköisiä vaatteita. Huutajia paketilla on useita (8 henkilöä), mutta nyt viime päivinä on ollut hiljaista ja hinta ei ole toistaiseksi enää noussut. Hinta oli äsken 90€, joka tuntuu ihan kohtuulliselta niin isosta ja hyvän näköisiä vaatteita sisältävästä paketista. Varsinkin, kun äitiysvaatteiden hinnat ovat uusina varsin suolaisia. Mielessäni on kattohinta, ja parin tunnin päästä katsotaan riittääkö se, jos muitakin 8:sta eri huutajasta on parkkeerannut itsensä lopputaisteluun puoli kahden maissa. Vähänhän tuo on kuin ostaisi sian säkissä, mutta jos vaatteet eivät minulle sovi, voinhan aina laittaa ne eteenpäin uudelleen Huuto.netissä.. Todennäköisintähän on, että osa vaatteista on tosi hyviä ja osa jää käyttämättä. Minun kärsivällisyyteni ei kuitenkaan missään nimessä riitä yksittäisten vaatteiden huutamiseen, ja ihmettelenkin, kuinka joku jaksaa myydä vaatteita yksittäiskappaleina.

Tilaamani Espritin ja Zalandon paketit tulivat ja muutaman vaatteen olen niistä jo pitänytkin. Valitettavasti jouduin parhaat housut (kuvassa alemmassa tekstissä ja loputkin paketin sisällöstä turhana) palauttamaan, kun huomasin niissä olevan repeämän. Nyt odottelen niistä rahojen palautusta. Espritin housut ovat kuitenkin ehdottomasti äitiyshousujen parhaimmistoa niiden vyötäröllä olevan kiristyskuminauhan vuoksi. Muiden housuissa en ole sellaiseen törmännyt ja vaikka omat housut puristaakin ei maha ole yhtäkkiä taianomaisesti potkupalloksi muuttunut, jolloin ilman tuota pientä teknistä ratkaisua oikeat äitiyshousut ovat vielä aivan liian suuret vyötäröltä. Yhden paketin ostin jo Huuto.netin kautta, ja siinä oli 9 vaatekappaletta (hinta paketille 35€), joista osa on jo täysin käyttökelpoisia.

Oma vaatekaappini alkaa joka tapauksessa suppenemaan, vaikka viikkoja ei olekaan kasassa kuin 10. Paidat kinnaa - jos ei mahan, niin rintojen kohdalta - ja housut puristaa mahasta. Painoa on tullut pari kiloa, mutta kummasti se on jo vaikuttanut sopiviin vaatteisiin. Olen kuitenkin vielä yrittänyt pukeutua ei niin itsestään selvästi äitiysvaatteisiin; pitäisin mielelläni edes vielä pari viikkoa raskauteni töissä "suurelta yleisöltä" piilossa. Ensimmäinen raskausheitto toki on jo kuultu, kun yksi tuotanto-operaattoreistamme tuli onnittelemaan saamastani opiskelupaikasta. Ihmetteli siinä ääneen, että harvoinhan sitä raskaana olevat kouluun lähtee ja että vuoroissa ollaan ihan varmoja siitä, että olen raskaana. Sain ehkä tilanteen vielä torjuttua - valehtelematta vielä - mutta en nyt tiedä kuinka pitkäksi aikaa sain epäilykset torjuttua. Haluaisin niin kovin, että parin viikon päästä ehtisimme käymään NP-ultrassa, ennen kuin asiasta tulisi julkista. Toisaalta, kuulin toiselta kollegalta, jolle asiasta olen jo kertonut, että yksi rouvashenkilö oli hänelle tullut juttelemaan lihoamisestani. "Voisikohan se olla raskaana?" On ne jotkut tarkkoja.. Katsotaan siis, kuinka pitkään haukan silmien alla asian voi pitää edelleen salassa.

Joka tapauksessa, mukava viikonloppu on ollut ja se jatkuukin vielä! Nyt hyvälle aamupalalle..

Kun kulkee, niin kulkee

Ystävä sen sanoi: "Kun kulkee, niin kulkee". Hain kouluun vuoden vaihteessa. Tokihan hakeminen oli vaihtoehto B, mutta näiden vuosien jälkeen kaipasin jo jotakin vaihtoehtoja, kun vaihtoehto A tuntui välttelevän meidän kotiamme. Töissä olen ollut samoissa hommissa jo yli neljä vuotta ja vaihtelun kaipuu oli kova. Hain siis opiskelemaan, mutta koska kyseessä oli Aalto yliopiston kahden vuoden maisterilinja, pidin mahdollisuuksiani kohtuullisina, mutta en missään nimessä läpihuutojuttuna.

Perjantaina tulokset olivat viimein luettavissa. Avasin sivut ja siellä se seisoi: Hyväksytty! Positiivisena ongelmana on se, kuinka tämän kaiken voin järjestää. Nyt olen tutkaillut asiaa viime päivät ja alkaa vaikuttaa siltä, että heinä-elokuun vaihteessa alkavan kesäloman jälkeen jään opintovapaalle. Aikataulutus on sillä lailla mainio, että koulussa on ensimmäinen opintojakso syyskuun alusta lokakuun 25. päivälle, ja jos laskettuaikana pysyy ennallaan alkaa äitiyslomani 23.päivä. Haen aikuisopintotukea, jonka myös oletan saavani (let's keep all fingers and toes crossed), mutta sitä voi saada pääsääntöisesti vain opintovapaalle joka kestää yli 2 kuukautta tai sitten sitä maksetaan jälkikäteen soviteltuna. Siinä suhteessa minulla menee tämä hieman päivien kanssa puljaamiseksi, koska tuo kolme päivää "liian aikaisin" alkava äitiysloma ja maksettava äitiysraha voi sotkea juuri ja juuri tuon kahden kuukauden jakson. Positiivisia ongelmia, kuten sanoin.

Tällä hetkellä ajattelen siis, että suoritan jotakin tuon ensimmäisen opintojakson aikana ja katson sitten mitä teen keväällä vai teenkö mitään. Kaiken järjen mukaan voisi olla myös mahdollista lykätä opintoja kokonaan ensi keväältä esimerkiksi ensi syksylle, mutta katsotaan nyt mihin päätökseen tulemme Matin kanssa asiasta. Toisaalta houkuttelisi jotakin etäopintoja tehdä myös keväällä kiltin vauvamme nukkuessa. ;) Joka tapauksessa tuota asiaa on aivan turha pohtia vielä, mutta koska mahdollisesti olen jäämässä kolmen kuukauden päästä töistä pois, pidin asiallisena kertoa asiasta jo myös esimiehelleni. Samalla, koska asia ei ole täysin yksiselitteinen, kerroin myös raskaudestani. Esimies harmitteli asiaankuuluvasti, koska joutuu etsimään seuraajan minulle, mutta onnitteli tottakai molemmista uutisista. Nyt voinkin keskittyä töissä tekemään prioritettilistalta päällimmäiset työt ja loput jäävät sitten seuraajalleni. Kaikkea en saa valmiiksi, sen tiedän jo nyt.

Voittajafiilis on päällimmäinen tunne tällä hetkellä. Kun kulkee, niin kulkee!

Ultraa ja Herra Hakkarainen

Aika kuluu. Viime maanantaina koettiin jännittäviä - tai oikeastaan hyvin pelottavia - hetkiä, kun koitti varhaisraskauden ultra. Aika oli iltapäivällä ja sinne suuntasimme suorastaan hartaissa tunnelmissa. Pelotti, että onhan alkio kiinnittynyt kohtuun eikä tukkeutuneeseen munanjohtimeen, onhan kaikki edennyt niin kuin pitääkin, ja onhan siellä jotain, onhan! Klinikalle oli hyvin erikoista mennä näissä asetelmissa, aikaisemmin siellä oltiin kuitenkin aina käyty suunnittelemassa tulevia hoitoja, tekemässä hoitoja, kannustavassa, mutta aina yhtä tuloksista epätietoisessa hengessä.

Nyt lääkärimme tuli jo ovelle vastaan hymyillen; onpas hyviä uutisia teillä, katsotaanpas mitä siellä löytyy. Matti tuli viereeni katsomaan ja minä, jo tietäen miltä kuvissa normaalisti näyttää, näin heti, että kohdussa on kuin onkin jotakin. Nopeasti lääkäri toteaakin saman ja heti perään, että vastaa mitoiltaan ilmoittamiamme viikkoja (7+3). Hento värähtely näkyi, väreillä korostaen jo selvempänä, ja vahva syke pienellä 12 millin alkiollamme lääkärin mukaan oli. Nyt helpotus purkautui itkuna - olin ollut kuin viulunkieli koko aamun ja nyt sain jo rentoutua. Matista tulisi isä ja minusta tulisi äiti.


Tarkoituksena oli, että jos ultrassa kaikki näyttäisi hyvältä, ostaisimme jotakin pientä jo pienelle. Matilla oli kuitenkin tekemistä taloyhtiössä illalle, joten siltä erää hankinta jäi tekemättä. Viikko kului, ja viikonloppu koitti, ja samalla yhteiset vapaat. Lauantaina suuntasimme ensin Espooseen autokaupoille, ja löimme (tai Matti löi) kaupat lukkoon Mazda 6 farmarista, jonka hankintaa tässä oltiinkin jo tehty menneet viikot. Seuraavaksi suuntasimme Itäkeskukseen, josta ruokailun jälkeen minulle lähti matkaan jo pitkään haaveilemani järjestelmäkamera, Olympuksen OM-D EM-5:n. Tämä on ehkä hieman hassu ensihankinta vauvaa ajatellen, mutta kyllä nämä hyvin vahvasti minun silmissäni liittyy toisiinsa; haluan toki ottaa hyviä kuvia ja oppia lisää valokuvaamisesta, mutta haluan ottaa niitä hyviä kuvia meidän perheestämme ja varsinkin siitä meidän perheen tulevasta pienimmäisestä.


Näiden kalliimpien hankintojen jälkeen vuorossa oli kuitenkin ehkä se merkityksellisin, jotakin pientä meidän pienelle. Menimme Itäkeskuksen lastenosastolle, tutkailimme varovasti katseellamme pieniä vaatteita, tossuja ja nuttuja, mutta ehkä niiden aika ei ole vielä. Vaatteista silmät jatkoivat varovasti matkaa ja osuivat ihaniin unileluihin. Ne tuntuivat sopivilta, ei liikaa eikä liian vähän. Ihania ja pehmoisia, turvallisuuden tuojia. Niistä Herra Hakkarainen meille muutti asumaan. Siihen huoneeseen siihen lipaston päälle, josta vauvan huone vielä joskus tulee. Siellä hän odottaa meidän kanssa, kunnes pääsee arvonsa mukaiseen käyttöön.

Kyllä kaikki menee ihan hyvin.

Uneventful

Päivät soljuu eteenpäin ilman sen kummempia tapahtumia. Iltaisin jaksaa ihmetyttää barbababamaiseksi muotoutuva keskivartalo, kun turvotus iskee kehiin. Silloin voin seisoskella peilin edessä ja ihastella millaiselta "oikea" raskausmaha sitten tuleekaan näyttämään. Oireiden osalta pääsen edelleen helpolla - eron entiseen huomaa vain huomattavasti tihentyneestä vessassajuoksu rytmistä (eilen uimahallissa jouduin käymään 3 kertaa!) ja tuosta turvotuksesta. Maanantaina saamme joka tapauksessa lisää tietoa, kun vairhaisultran aika koittaa. Toivottavasti saamme sieltä varmistusta, että kaikki etenee niin kuin pitääkin.

www.esprit.fi

Jos ultrassa on kaikki hyvin, käymme ostamassa jotakin pientä vauvallemme. Hankintoja en ole edelleenkään tehnyt, muuta kuin varautumalla jo hyvissä ajoin tulevaan vatsan kasvuun. En halua joutua hätäisesti vaatekauppaan housujen puristamisen tai nappien irtoamisen vuoksi, vaan tilasin parista nettikaupasta jo hieman äitiysvaatteita. Espritin paketti tulikin, ja siinä on ainakin yhdet pitämisen arvoiset farkut. Toisen paketin pitäisi tulla ensi viikolla.

Äitiysvaatteiden kanssa en aio hätäillä; minulta löytyy kuitenkin kaapistani paljon vaatetta, joita voin varmasti käyttää ainakin johonkin asti. Toppeja ja mekkoja varsinkin. Pienillä täydennyksillä saisin varmasti ihan toimivia kokonaisuuksia ilman, että loputtomasti tarvitsisi käyttää rahaa lyhyen ajanjakson vaatetuksiin. Liikuntaan tarvitsee varmasti hankkia jotakin vaatetusta ja varsinkin tukevan ja vesiliikuntaan sopivan uimapuvun haluaisin mielelläni löytää.

Odotellaan kuitenkin ensin tuota maanantaita ennen kuin aletaan enemmän hötkyilemään.

Ajankulun hitaus

Olen luullut tietäväni jotakin odottamisesta. Laparoskopia-leikkauksen odottaminen oli oma odotuksensa ja lääkärikäyntien ja tutkimuksien odottaminen omansa. Puolen vuoden odotusaika ensimmäiseen koeputkihoitoon oli erittäin pitkä. Toistuvissa sykleissä tapahtuvien tuloksien odottaminen taasen aivan omanlaisensa odotus, mutta hitaasti nekin päivät sujuivat. Varhaisraskauden odotus on kuitenkin aivan oma lukunsa.

Itsensä ja mahdollisten oireiden tutkailu on kyllä tuttua, sitä on tullut tehtyä aivan sairaaksi asti - nyt toki on ihanaa, että jotakin on oikeasti havaittavissa eikä niitä vain kehittele omassa päässään kuin luulo- tai paremminkin toivotautinen. Jokainen päivä menee kuitenkin juuri nyt niin hitaasti, että kuvittelin omissa laskuissani olevani jo pari viikkoa pidemmällä - niin hitaasti nämä päivät tuntuu kulkevan. Varhaisraskauden ultra on reilun viikon päästä, eihän siihen niin pitkä aika ole - mutta entäs jos jokin onkin huonosti? Voiko alkanut raskaus hävitä kehostani jotenkin pois huomaamatta - entäs jos se onkin mennyt kesken ilman mitään oireita - tai jos paljastuu jotakin hyvin vakavia ongelmia. En kuitenkaan pelkää, en ehkä osaa ajatella, että kaiken tämän odottamisen jälkeen jotakin voisi olla huonosti. Olisi huonoa pilaa, että kun viimein ollaan päästy tähän asti, että jotakin menisi pieleen.

Tähän väliin haluan todeta, että meidän odotuksen odotuksen aika oli vielä kohtuullisen lyhyt, vaikka lyhyen lyhyeksi sitä ei voikaan sanoa. Toisilla odotus kestää vielä huomattavasti pidempään kuin meillä päättyen vastaaviin uutisiin kuin meillä ja toisilla johonkin toiseen päätökseen. Omassa päässäni olen saanut pienen esimaun siitä, miltä laspettomuus voi tuntua. Omien kokemuksieni ja monien monien kuulemieni tarinoiden perusteella olen uskomattoman kiitollinen siitä, että olemme päässeet tähän asti. Lapsettomuudessa oli minun mielestäni pahinta se epätietoisuus odottamisen keskellä. Entäs jos meidän kohdallemme osuu se tyhjä kortti?

Näiden kuluneiden kahden viikon aikana olen jo ehtinyt tutkailemaan jos jonkinlaisia hankintoja itkuhälyttimistä kaukaloihin, turvaistuimista ensisänkyihin, äitiysvaatteista kodin turvavarusteisiin. Vaikka mitään hankintoja ei ole oikeasti vielä edes tehty - eihän niiden aika nyt vielä ole käsillä - olen ehtinyt luomaan  jo varsin selviä suuntaviivoja tehtävistä hankinnosta. Pakkohan nämä päivät on yrittää täyttää jotenkin. Sitä on kuitenkin niin innoissaan, kun pitkään kontrolloituna olleet haaveet voi päästää valloilleen, mutta ei halua kuitenkaan lähteä hätäilemään saatikka sitten täyttää nurkkiaan tavaralla, jota ei vauva-arjessakaan tarvita.

Pitää vaan yrittää ajatukset suunnata jonnekin ihan toisaalle. Tai sitten helpottaisi, jos jollekin asiasta kertoisi ja saisi sitten oikein kunnolla jutella eikä vaan omassa päässään pyöritellä. Tokihan miehen kanssa varovasti aina välillä sanotaan, jos kaikki menisi hyvin, entäs jos olisikin niin, mutta pitkiä keskusteluita ei olla käyty. Kaikki on kuitenkin vielä niin haurasta. Kertoako vaiko olla kertomatta? Ja kenelle?

Ensimmäinen kolmannes on takana vasta toukokuun puolessa välissä. Epäilen kyllä nykyisen turvotuksen perusteella, että vatsa ei pysy ihan niin pitkään piilossa. Toisaalta, minulla ei ole minkäänlaista tarvetta kaivella kaapistani isoimpia rääsyjäni ja piilottaa mahanseutuani, kun siellä viimeinkin on jotakin muutakin kasvamassa kuin jenkkakahvat ja pömppömaha. Haluaisin laittaa joka päivä päälleni ihanaisen Smash!:n neulemekon, joka ikäänkuin suoraan vihjaa mahassa olevasta salaisuudesta. Se on lisäksi sen verran vartalon myötäinen, että siinä ei mitään isompaa pömppöä piilotella. Ehkä se vielä päälle eksyy, ennen kuin kevään lämpöiset tekevät valinnasta liian kuuman. Haastan vastaantulijan kysymään onko aihetta onnitteluille. Sitäkään hetkeä en malta odottaa. Sitä, kun huomaa jonkin vilkuilevan mahanseutua, olisiko siellä..? Ei ehkä uskalla kysyä, mutta miettii kuitenkin. Ne voi olla hauskoja. Toivottavasti.

Tämä odotus on positiivista odotusta, vaikka se hitaasti eteneekin. Ja luulen, että jossakin vaiheessa - jos kaikki menee hyvin - odotus menee nopeammin. Sitten, kun voi oikeasti tehdä jo jotakin konkreettista uuden tulokkaan eteen. Nyt ei auta, aika menee sitä tahtia, kun se menee - pää ajatuksia täynnä ja toiveikkaana. Niin toiveikkaana.

Epäuskoinen

Minulla ei ole mitään erityistä syytä pelätä, että tämä raskaus ei olisikaan totta. Sitä on vain niin ihmeissään tästä mahdollisuudesta - eihän meidän pitänyt onnistua ilman apuvoimia. Niin paljon oli jo yritetty, että onnistuminen pelkästään omin voimin ikuisen kaupungin taikavoimalla tuntuu uskomattomalta. 

Tein eilen vielä toisenkin raskaustestin, ihan vain varmistaakseni, ettei ensimmäinen testi ollut vikaantunut. Plus oli vahvistunut entisestään, joten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö raskaushormoni (hCg) olisi lisääntymässä. Raskaana tässä siis ollaan.

Varasimme ajan varhaisraskauden ultraan samalle klinikalle, jossa olemme käyneet lapsettomuushoidoissa. Luottamus omaa lääkäriä kohtaan on korkealla, joten se tuntui kaikkein luontevimmalta. Tottakai olemme varanneet ajan myös kunnalliseen neuvolaan, mutta siihen pääsee vasta monen viikon päästä - ajatus niin pitkästä epävarmuudesta ei tuntunut hyvältä. Varhaisraskauden neuvolaan pääsemme jo parin viikon päästä. Jo sekin aika tuntuu pitkältä.

Mistä sitten osasin tehdä edes sen ensimmäisen testin? Kuukautiset tulivat, mutta ne eivät olleetkaan ihan normaalit - ne kestivät vain yhden päivän ja mitään kipuja en huomannut. Koko vuotoa edeltävän viikon olin ollut erittäin väsynyt, ja nukahdin joka ilta kahdeksan ja yhdeksän välillä, joka ei ole minulle mitenkaan normaalia. En myöskään jaksanut harrastaa liikuntaa normaaliin tapaan. Perjantaina minulla oli käynti akupunktiossa, jossa olen käynyt jo puoli vuotta. Akupunktiohoitaja kuunteli sykettäni, ja sanoi jonkin hormonaalisen mullistuksen olevan menossa kehossani - hän kuunteli ja kuunteli ja sanoi, että ei se raskaus ole mahdottomuus tuon sykkeen perusteella. Hän on aikaisemmin myös pystynyt toteamaan sykkeestä epäonnistuneet hoidot, joten pidin tätä ihan lupaavana merkkinä. Tiesinhän minä, että positiivisen testin todennäköisyys oli niin sanotusti slim to none, mutta kun on toivonut raskautta niin pitkään ilman erityisiä positiivisia merkkejä, sitä tarttuu jo pieninpäänkin oljenkorteen. Joka tapauksessa akupunktiokäynnillä viimeistään päätin tehdä testin seuraavana aamuna.

Lauantaiaamulla heti ensimmäiseksi tein raskaustestin valmistautuen jälleen kerran jo henkisesti siihen, että jo virinnyt toivo minulta riuhtaistaan pois. En ole uskoa silmiäni, kun testiin alkaakin tulla viiva ja toinen haalea, mutta selvästi erottuva ristiin toisen kanssa. Veret lähtevät kasvoiltani ja jalat menevät veteliksi. Menen silmät kyynelissä ovelle Mattia vastaan. Matti vilkaisee minua ja toteaa jonkin olevan toisin: " Mitä, onko se positiivinen?" Siinä sitä sitten ihmetellään ja tarkastellaan ohjeiden kanssa. Olo on täysin äimistynyt. Koko päivä, ja itseasiassa koko viikko (vastako siitä on viikko?) on mennyt pilvilinnoissa, mutta epäuskoisena. Voiko tämä olla totta?

Väsymys on hiljalleen jo helpottanut, vaikkakin melko ajoissa olen nukkumaan joka ilta mennytkin. Joinakin öinä olen hieman valvonut, herättyäni ensin vessaan (aineenvaihdunta on vilkastunut) - ja ajatuksia on päässä niin paljon, että en ole enää saanut unen päästä kiinni. Minua palelee vielä herkemmin kuin normaalisti, maha on ehkä hieman normaalia enemmän pömpöllään, mutta muita perinteisiä raskausoireita en ole ainakaan vielä kokenut. Olisiko helpompaa uskoa kaiken olevan hyvin, jos etoisi ja oksettaisi. Ehkä. Tämä ei kuitenkaan minua suuremmin ihmetä, olenhan selvinnyt kaiken maailman hormonilääkkeistäkin hyvin pienillä sivuoireilla. Ehkäpä raskauskin menisi samalla mallilla. Ehkäpä minä vaan siedän hormonimullistuksia hyvin.

Toivottavasti epäuskoni on turhaa ja parin viikon päästä saamme todistaa omien silmiemme edessä pientä ihmettämme ultralaitteen ruudulta. Toivotaan!