Hop-hop

Aika, se edelleen vaan kulkee. Anton kasvaa. Hymyilee ja oppii, tarttuu ja tutkii. Ilmeikkäät kasvot, mitä siellä silmien takana ajatellaan? Vielä lattialla makoillaan, kerran on käännytty mahalta selälleen. Ei ole kiire, tässä on hyvä.

Minä totean kuitenkin, että jälleen kuukausi on mennyt. Kahden kuukauden päästä pitäisi ilmoittaa töihin, mitä syksyllä tekee. Jääkö opintovapaalle vai palaako töihin, ja laittaa Antonin hoitoon osa-aikaisena tai kokonaan. Vai jääkö hoitovapaalle ja hyvin pienille tuloille. Jos rahaa olisi kuin mitäkin, ei päätös olisi ollenkaan vaikea.

Olen miettinyt pienien lisätulojen hankintaa. Jos siitä saisi apua, niin olisi helpompaa jäädä kotiin. Edes syksyksi. Täytyy tutkailla asiaa vielä hieman, mutta ei kai se ottaisi jos ei antaisikaan. Pieni idea muhii, mahdollisuuksia tutkailen. Siitä lisää kerron, jos se ottaa tuulta siipiensä alle.

Miten se aika menee

Päivät sulautuvat toisiinsa. Joinakin päivinä on rytmiä, toisina pelkkää tuhinaa. Löytyy rytmi, muuttuu rytmi, miten se meni? Ihanaa ja väsyttävää,  ja jos ei joka päivä, niin ainakin joka toinen päivä tulee jotakin uutta. Anton kasvaa hienosti. Kolme kuukautta ja 7 kiloa on rikki. Tuntuu muuten jo käsissä. Entinen minä lohkaisisi vitsin "ei muuten tarvitse lähteä salille". No ei tarvitse. Uimaan kuitenkin tarvitsee ja pääsinkin. Jo kahdesti. Se oli ihanaa, vaikka tänäänkin halli oli aivan täynnä hiihtolomalaisia, jotka eivät pääse hiihtämään. Kävin porealtaassakin ja höyrysaunassa. Parin viikon päästä myös Anton pääsee uimaan. Ihan jännittää kuinka se sujuu.

Aika vaan menee. Aamupäivä hupsis, ja tuossa se iltapäiväkin, kohta tulee Matti töistä ja sitten nukkumaan. Toisaalta koskaan aiemmin ei ole ollut aikaa katsoa näin antaumuksella uutisia ja nyt näitä olympialaisia. Puolella silmällä ja välillä kummallakin. Mitähän sitä keksii sitten ensi viikolla?

Sukulaisissa ollaan käyty. Olen pyrkinyt pitämään yhteyksiä myös ystäviin. Ja onnistunut siinä vaihtelevalla menestyksellä. Ehkä saamapuolelle jääneet ymmärtävät ja asiaan palataan tässä niin pian kuin vain tämä hupsis hieman helpottaa.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kolmen kuukauden tultua täyteen on tullut aika laittaa päänsä ulos neljän seinän sisältä aivan uudella tavalla. Ei se pesimisen aika vielä ole ohi, mutta tuntuu, että jokin sumu alkaa helpottaa ja olen alkanut hakeutumaan takaisin ihmisten ilmoille. Olen kuullut, että joillakin muillakin on vastaavaa tapahtunut tässä kolmen kuukauden tultua täyteen. Liekö jotakin tekemistä hormonien kanssa.. Mene ja tiedä.

Näin meidän aika kuitenkin menee. Päivien lipuessa, kauheasti mukamas touhutessa, mutta mitään aikaan saamatta. Tuhisten, leikkien, ulkoillen, itkien, lohduttaen, tutkien, oppien, kasvaen. Niin ihmeellistä.

Kaksi kuukautta

Poikamme Anton Milo Olavi syntyi 13.marraskuuta suunnitellulla sektiolla. Siitä on nyt kaksi kuukautta, ja tuntuu, että aika menee kuin siivillä. Monesti minulla on ollut mielessäni tänne kirjoittaa, mutta ajan löytäminen on ollut vaikeaa, vaikka kalenterin olemme ylimääräisestä ohjelmasta pitäneetkin vapaana. Lisäksi minulla on ollut vaikeuksia miettiä mitä edes voisin sanoa. Kuinka kuvata näitä ensimmäisiä viikkoja pienen ihmeemme kanssa, joka on muuttanut elämämme kokonaan?



Kertoako Antonista ja täyttää blogin kuvilla niin materiasta kuin niistä sadoista otoksista, joita olemme pikkuisesta jo ottaneet? Kuvatako normaalia päivää, ja kuinka olemme saaneet asiat pyörimään arjessamme? Vai kertoako siitä suuresta rakkaudesta, jota tuntee tuota pientä ihmistä kohtaan? Kenties voisin kertoa kuinka Anton on kasvanut ja neuvolakäynnit ovat menneet, ja höystää sitä omalla sairaalakokemuksellani ja lääkärien lausunnoilla. Tai siitä, millaisia muutoksia tämä kaikki uusi on tuonut meidän parisuhteeseen. Vaihtoehtoja ja lähestymistapoja on niin monia, että en ole osannut päättää. Toisaalta on tuntunut, että minulla ei ole ollut riittävästi sanoja asian esittämiseen sellaisella taidolla, jota tämä vaatisi. Siksikin olen ollut hiljaa.

Ei minulla vieläkään ole käytettävissäni punaista lankaa, oikeaa lähestymiskulmaa eikä riittävän suuria adjektiiveja, mutta huono omatunto kirjoittamattomuudesta on jo liian kova. Lisäksi blogiystäväni otti minuun jo yhteyttä vanhan sähköpostiosoitteen kautta ja tiedusteli onko kaikki varmasti hyvin. On siis korkea aika jotakin saada sanottua. Jatkossa haluan kyllä kertoa monistakin asioista tai yrittää avata ajatuksiani ja tuntemuksiani näistä pohtimistani näkökulmista lähtien, mutta sen aika ei vaan taida olla vielä. Ajatuksien pitää ensin muhia ja kypsyä. Ajan kulua.

Ehkäpä lähden nyt vain liikkeelle siitä, että meillä on kaikki hyvin. Sektio meni hyvin ja toivuin siitä nopeasti, ja Anton on kasvanut hienosti ensimmäisten kuukausiensa aikana. Hän on suurimman osan aikaa varsin tyytyväinen vauva, kunhan ruokaa on tarjolla usein ja lämmin syli on aina hänelle valmiina. Pieni ihminen, joka on meille koko maailma, ja odotamme innolla sitä, kun saamme nähdä hänen kasvavan ja oppivan uusia asioita.

What's not to like?

Raskausaikani lähestyessä loppuaan halusin miettiä asioita taaksepäin. Luin jo aiemmin aiemmat tekstini tältä vuodelta ja jonkin verran myös vanhan blogini puolelta, mutta vain tämän vuoden alkuun asti. Viime syksyn alhoon en ole vielä halunnut palata, mutta ehkä senkin aika vielä tulee. Tänä aamuna ajatukset lähtivät liikkeelle siitä, että halusin ihan miettimällä miettiä asioita joista en ole pitänyt raskaudessa. Ikäänkuin valmistautuakseni tämän ajan päättymiseen tulevana keskiviikkona. Lista "ei-pidettävistä" asioista jäi vain aika lyhyeksi.

Olen nauttinut raskausajastani todella paljon. Jo alkuraskaudesta sitä alkoi pysähtelemään peilien edessä ja silittelemään kasvavaa kumpua, joka varsinkin iltaisin oli aikamoinen. Hymyilytti joka kerta. Mahan kasvaessa tämä ei ole loppunut. Näinä viimeisinä viikkoina olen pysähtynyt samojen peilien eteen ja ihastellut, että tällaiseksi se maha sitten kasvoi - eihän tämä ole vielä edes suuren suuri. Jotkut tutut ovat olleet kasvaneesta mahasta monta mieltä - "valtava" ei ole ollut vieras sana. Olkoot mitä mieltä ovat, minusta se olisi voinut kasvaa vieläkin suuremmaksi. Kelien viiletessä kasvanut maha aiheutti ongelmia takkien valinnan kanssa. Minulta löytyi kuitenkin itseltäni villakangastakki, jonka ostin jo ennen häitä joskus neljä vuotta sitten. Muistan takin ostamisen - seisoin kaupassa ja levittelin takin helmaa haaveissani; tämän alle mahtuisi sitten myös maha. Ja niin sinne mahtui, ja onneksi takkiin ei ollut ajan hammas vielä niin pahasti puraissut, ettei sitä olisi voinut käyttää. Välikausitakkini helma on myös kellomaisen laaja, ja loppuun asti näillä takeilla on selvitty. Hieman saattaa tämän helman alta paita vilahtaa, kun napit eivät ole menneet enää ylintä lukuun ottamatta kiinni, mutta ei se minua ole haitannut. Ja miehen takeilla on ollut ihan hyvä käydä lenkeillä. Tyyli ennen kaikkea...

Vaateongelmista voisin siis yrittää marmattaa, mutta en voisi tehdä sitä täysin sydämin. Olen ostanut käytettynä äitiysvaatteita, saanut lainaan joitakin vaatekappaleita sekä joitakin oikeasti mieluisia äitiysvaatekappaleita olen hankkinut uutena. Näitä äitiysvaatteita yhdistelemällä normaaleihin vaatteisiini olen selvinnyt ihan hyvin koko raskausajan. Toki, valinnan varaa ei ole ihan niin paljon ja uusia vaatteita on ollut ihan turhaa kaupasta haaveilla, mutta onpahan jäänyt säästöön nekin rahat - tai siis, olen voinut käyttää ne johonkin muuhun.. Ja toisaalta, aikalailla samoihin vaatteisiin sitä tulee pukeuduttua ihan ei-raskaana ollessaankin. Mukavaa on kuitenkin ajatella joulun jälkeisiä alennusmyyntejä, niistä saatan itselleni ostaa jotakin ihan uutta päällepantavaa, riippuen toki siitä, miten tästä raskaudesta kroppa palautuu. Olen kerännyt raskauden edetessä kaapistani pois kaikki vaatteet, jotka eivät ole mahtuneet päälle, ja tarkoitus on palauttaa sinne vain ne vaatteet, joita oikeasti tulee käytettyä. Tämä on siis minusta erinomainen tilaisuus poistaa sieltä viimein kaikki ne turhat "jos-joskus-vielä" vaatteet.

Painon nousu ahdistaa monia raskauden aikana. Minullekin on painoa tullut kymmenisen kiloa, mutta minusta se on pysynyt ihan hyvin aisoissa. Painoa kuuluukin tulla. Vähempikin olisi minulle riittänyt, olihan pohjalla jo painoa ihan riittävästi, mutta elämä on. Katsotaan sitten synnytyksen jälkeen mikä on tilanne ja tehdään asialle jotakin. Liikkeelle tekee joka tapauksessa jo mieli, joten eiköhän asiat tuon painonkin suhteen lähde etenemään, kun sen aika on. Ei oikein jaksa stressata mokomasta asiasta.

Ongelmia on kuitenkin tuottaneet jalat ja kengät. Kengät eivät oikein mahdu jalkaan. Kesän kuljin parilla kenkäparilla ja nyt kelien viiletessä tilanne ei ole kauheasti helpottanut. Onneksi kuitenkin joitakin jalkoihin mahtuvia kenkiä minulla edelleen on, vaikkakin ne helpoiten jalkaan saatavat - sisäsaumassa olevien vetoketjujen ansiosta - ja parhaiten jalkaan mahtuvat kengät ovat 7 sentin kiilakoroilla varustetut saappaat.. Toivon kuitenkin, että jalkani olisi kasvanut raskauden aikana yhdellä koolla, niinkin voi käydä, olen kuullut. Se helpottaisi kenkien hankintaa tulevaisuudessa, onhan kokoni ollut 35:n ja 36:n välistä. Tokihan, jos jalat ovat kasvaneet koolla, joudun luultavasti ostamaan monet uudet kenkäparit. Ja ihan luvalla. Tämä nyt ei voi olla ongelma muuta kuin kukkarolle! Ei siis voi valittaa.. Loppuraskaudesta jalat ovat väsyneet nopeasti ja sitten ne ovat olleet väsyneet vielä iltaisinkin. Parin tunnin ostosreissun aikana on hyvä päästä istumaan välissä. Pakko on ollut hidastaa tahtia. Ja kaupoissa ei jaksa olla ihan hirveän pitkään. Onko tämä nyt iso ongelma - ei ainakaan minun mielestäni. Matti on joinakin iltana antanut pienen jalkahieronnan, joka on tuntunut ihan hyvältä ja helpottanut väsymystä.

Ähinää ja puhinaahan tämä loppukolmannes on ollut. Tahti on hidastunut ja makuulta nouseminen vaatii enemmän työtä kuin normaalivartalon kanssa. Minua tämäkin on vain naurattanut. Matti minua auttelee silloin tällöin pystyyn tai sitten kellahtelen kupeen kautta pystyyn mitä mielenkiintoisimpien tekniikoiden avulla. Kumartelu on lisäksi loppuraskaudesta ollut epämiellyttävää. Kiroan lattialle pyykinpesun yhteydessä aina tippuvia sukkia ja sitä, että niitä on sitten pakko poimia. Ja edelliseen kappaleeseen lisäten, tämä kumartelun hankaluus aiheuttaa omat haasteensa kenkien jalkaan laittamiseen. On siis ihanaa päästä liikkumaan sitten hiljalleen normaalisti raskausajan jälkeen, mutta raskaus ja varsinkin tämän ähinän ja puhinan aika on niin lyhyt, että tämäkin on minusta ollut tärkeä osa raskauskokemusta. Naurattaa vaan oma kömpelyys.

Liikkuminen on jäänyt valitettavasti koko raskausaikana vähäisemmäksi kuin pyhästi ajattelin alkuaikoina. Sports Trackeristä juuri pari päivää sitten katseltiin lenkkien trendiä kuluneelta vuodelta ja hauskasti siinä näkyi viime keväältä alkanut kävelylenkkien lyheneminen ja vauhdin hidastuminen. Kävelyä on minulla hidastanut alavatsalle lenkkien aikana tulleet kivut, joihin kalliilla Anitan tukivyöllä en saanut mitään helpotusta, paremminkin päin vastoin. Ehkä en käyttänyt vyötä oikein, mutta se oli aivan turha kapistus minulle. Uimassa olisin voinut käydä enemmän, mutta no.. Siitä en voi syyttää kuin omaa laiskuutta - ja ihan (hyvin) vähän sitä, että en ole voinut pyörällä ajaa enää viime viikkoina. Uimahalli on pienen matkan päässä ja busseilla ei sinne oikein pääse. Iltaisin, kun auto on käytössä on jo väsyttänyt niin, että en ole lähtenyt - eli kuten sanoin, omaa laiskuutta ja tekosyitä. Tässä asiassa täytyy kuitenkin aktivoitua sitten raskausajan jälkeen, toki edelleen kuunnellen kropan asettamia rajoituksia.

Oikeasti epämiellyttävä raskausoire on ollut närästys. Sitä oli ensimmäisen kerran viime kesänä, ja koska se oli oikeasti kivuliasta eikä pelkästään pieni polte ruokatorvessa, en edes sitä tunnistanut närästykseksi. Pariin otteeseen närästyskipu aiheutti sellaiset ylävatsakivut, etten voinut liikkua. Kävin lääkärissä asian tiimoilta ja sain vaivaan lääkesuosituksen, jolla kivut myös helpottivat, ja vähitellen vastaavat närästyskivut jäivätkin kesän aikana pois. Nyt loppuraskaudesta närästys on vaivannut lähinnä iltaisin ja öisin. Herään siihen, että vatsasta nousee  mahahappoja kurkkuun asti, maku on paha ja polte on ikävän tuntuista. Näihin närästysvaivoihin auttaa ensiksi yöpöydällä pidettävä vesipullo, ja vieressä oleva Rennie-paketti.

Varsinkin alkuraskaudesta kuuli monien sanovan: "odota sinä vaan", "kyllä sitten näet" tai "kohta sitten tiedät". Jonkinlaista pelottelua, josta en pitänyt silloin enkä arvosta sitä edelleenkään. Ehkä suhtaudun asiaan erilailla, kun olen tätä odottanut ja toivonut pitkään - mene ja tiedä. Joka tapauksessa osaan arvostaa tätä siinä mielessä, kun tiedän ettei tämä ole itsestään selvyys, ei itselle eikä niin monelle muulle. Toisaalta uskon täysin, että olen päässyt helpolla. Ei ole ollut pahoinvointia, ei massiivisia mielialojen vaihteluita, hurjia himoja, univaikeuksia tai pahoja särkyjä. Minun raskausaikani on ollut helppo ja ihana, ja olen varma, että tulen kaipaamaan tätä aikaa. Mahan silittelyä, pikkuiselle höpöttelemistä ja mielialojen arvailuja potkujen perusteella, möyrinnän ja mahan heilumisen seurailua, hankintojen tekemistä ja suunnittelua, laittamista ja valmistelemista sekä haaveilua ja tuumailua. Sitä, kun Matti puhuu mahalle, silittelee ja pussailee. Yhdessä odottamista ja pitkäaikaisen toiveen toteutumista. Läheisyyttä, jännittämistä ja hassuja ajatuksia tulevasta. Ajatuksia, jotka toteutuvat - tai todennäköisemmin eivät. Tämä on ollut ihana ja ainutkertainen kokemus, josta olen ikuisesti kiitollinen, että olen sen saanut kokea.

Yllättävä käänne

Maanantai toi tullessaan ylimääräisen äitipolikäynnin, tutkimukset ultralla ja yllättäviä uutisia. Ensimmäistä kertaa Matti ei ollut mukana käynnillä työkiireiden vuoksi - odotushan ei ollut, että mitään ihmeellistä paljastuisi. Oli vain tarkoitus katsoa, miten päin pikkuinen mahassa majailee, ja mahdollisesti, ja minun mielestä epätodennäköisesti, yritettäisiin kääntää, jos on väärinpäin.

Ensimmäisenä oli käynti kätilön luona, laitettiin minut käyrille, eli laitettiin kaksi mokkulaa minun mahalle, joista toinen rekisteröi vauvan sydänääniä ja toinen supistuksia. Pikkuinen oli touhuissaan, viuhvauh vaan kuului ja sykkeet kohosi, kun kovasti oli jumppatouhut meneillään. Pari pientä supistustakin sattui tulemaan, joten sitä käyrän kehittymistä ja piirtymistä oli tosi mukavaa ja mielenkiintoista seurata samalla kun tunnusteli vauvan liikkeitä ja omia tuntemuksiaan. Samalla jutustelimme kätilön kanssa. Minulla oli mielessäni aiemmat nukutuskokemukseni: laparoskopian jälkeen oksensin vielä illallakin ja ensimmäisen koeputkihoidon punktiossa olin sekaisin kuin seinäkello annetuista lääkkeistä. Halusin, että tietoihini kirjataan anestesialääkärille nämä tiedot, jotta hän voi ottaa ne huomioon, kun mietitään synnytyksen kivunlievitystä ja näin tehtiinkin.

Seuraavaksi menin lääkärin ultrattavaksi. Mukava nuori naislääkäri, joka oli ensimmäistä päiväänsä meidän sairaalassa töissä. Housut pois ja pöydälle, vaikka päällipuolelta ultraus pääasiassa tehtiinkin. Pyysin aluksi, että lääkäri kääntäisi näytön niin, että minäkin näkisin, mutta lääkäri nopeasti vilautti ja sanoi etten siitä kuitenkaan mitään enää näillä viikoilla näe. Harmitti, mutta tyydyin kohtalooni. Lääkäri tutki ja mittaili, sanoi kysyttäessä kaiken näyttävän ihan normaalilta ja että kyllä siellä mahdollisesti pojan elkeet on napanuoran joukossa havaittavissa. Vauva raivotarjonnassa, ei vaan ole laskeutunut yhtään. Ja kun ei ole laskeutunut, on myös paikat edelleen kiinni ja kohdunkaulaa reilusti jäljellä. Kaikki on niinkuin pitääkin näillä viikoilla. Kyllä se pikkuinen sinne vielä laskeutuu..

Olin ajatellut, että käynnillä katsotaan kaikki, kun kerran sinne on päästy ja pyysin vielä tarkistamaan istukan virtaukset ja näin lääkäri lupasikin tehdä. Ensin tutki päältä ja sitten otti vielä paremman kuvakulman sisätutkimuksen avulla, "ja ei ole ollut mitään ylimääräisiä vuotoja?", johon minä vastaan "Ei ole ollut". Kysyin, että miltä siellä näyttää, johon hän sanoi, että tämä ei olekaan ihan niin yksiselitteinen juttu, ja että hän haluaa vielä kollegalta toisen mielipiteen. Hän hakee toisen lääkärin paikalle, ja he jatkavat tutkimuksia ja alkavat mutisemaan keskenään: "katso nyt tuosta se voisi mennä", "vai onko se kato tuossa".. Minä yritän saada juonesta kiinni, olo alkaa olla kuin kohteella, eikä osallisena. Kysyn, mikä ihmeen "intronum" (vai mikä se nyt oli...) ja minulle vastataan vain, että kohdun kaulakanavan sisäsuu. Ja jatkavat mutinaansa ja tutkimusta. Lopulta saan luvan laittaa vaatteet päälle ja lääkärit ovat siirtyneet työpöydän ääreen jatkamaan mutinaansa selkä minuun päin.

Alan hiljalleen jo hermostumaan, ja kysyn suoraan, että sektiostako te siellä nyt puhutte! "Kyllä, sektiota tässä mietitään, kun näyttää siltä, että sinulle on osaksi etinen istukka", "Se on mekaaninen este alatiesynnytykselle", "sillä se vauva ei ole voinut laskeutua", "korkeat riskit verenvuotoon synnytyksessä", "ei vaihtoehtoja", "ensi viikon keskiviikkona sopisi tuohon kalenteriin", "kätilö kertoo sinulle kohta kaiken" ja "ota tuosta vaan nenäliinaa" ja "niin, shokkinahan tämä varmasti tulee".

Olin aivan tolaltani. Ensin kaikki on niin kuin pitääkin, ja seuraavaksi ollaankin tulossa reilun viikon varoitusajalla keisarinleikkaukseen yllättävästi paljastuneen etisen istukan vuoksi. Minulla piti olla vielä monta viikkoa aikaa nauttia raskaudesta ja kyllästyäkin siihen, ja olin mielessäni ollut aivan varma, että vauva syntyy vasta joulukuussa. Ja olin henkisesti valmistautunut kokemaan synnyttämisen ihmeen. Tutustunut erilaisiin kivunlievityksiin ja valinnut musiikkia soittolistalle laitoksella kuunneltavaksi. Ja niin omituiselta kuin se varmasti kuulostaakin, minusta tuntuu, että minulta on viety jotakin kokemuksestani pois. Enhän ole vielä edes kyllästynyt raskaana olemiseen, en ole yhtään tuskastunut, en ole kertaakaan ajatellut, että "eikö se nyt jo voisi tulla" ja nyt minun pitäisi olla viikossa valmis mahdollisesti ainoan raskauteni kanssa. "Eikö sitä voi siirtää edes viikolla eteenpäin", kysyn, mutta riskit ovat kuulemma niin korkeat sekä minulle että vauvalle, jos synnytys lähtisikin käyntiin. Istukan irtoaminen ja verenvuoto, ei niitä voi ottaa kevyesti, ja tottakai, niinhän se on.

Seuraan kätilöä nenäliina kourassa hänen huoneeseensa, ja hän antaa lapun jossa on ohjeita suunniteltuun sektioon. Luen lappua ymmärtämättä mitään ja kätilö selittää jotakin, joka menee ohi korvien. Kun hän kysyy onko minulla kysyttävää, en osaa sanoa mitään. Pää lyö tyhjää ja odotan vain, että saan soittaa Matille. Kätilö sanoo, että voin soittaa ja kysyä lisää vaikka seuraavana päivänä, kun olen hieman rauhoittunut ja saanut miettiä asiaa. Kiitän, kerään tavarani ja lähden.

Etsin käytävältä rauhallisen sopen ja soitan Matille itku kurkussa ja kerron, mitä on löydetty. "Ei tämäkään sitten voinut mennä niinkuin Strömsössä!". Matista tuntuu pahalta, kun hän ei voi olla paikalla, mutta jo hänen kanssaan puhuminen helpottaa minun oloani. Ei kai siinä, onneksi on viikko aikaa valmistautua, olisihan tämä voinut käynnistyä jo itsekseen ja sitten olisikin ollut leikki kaukana ja todennäköisesti sektioon oltaisiin päädytty joka tapauksessa. Ja kaikkihan on jo valmiina, ei meillä mitään hätää ole. Mutta pahalta minusta tuntuu joka tapauksessa. Järkytys on suuri. En ole vieläkään oppinut, että turhaa on suunnitella.

Vanhempani ovat ajaneet aamun aikana Keski-Suomesta meille kylään ja he hakevat minut sairaalasta. He suhtautuvat asiaan käytännön kannalta, ja eipähän nyt tarvitse jännittää milloin tapahtuu. Tsemppaan, en halua heille näyttää millainen järkytys tämä minulle oli. Ja kyllähän ne ajatukset siinä päivän mittaan (ja vielä eilisenkin aikana) alkaa itselläkin rauhoittumaan ja selkeytymään. Hyvähän tämä oli, että paljastui nyt eikä myöhemmin. Vahvistuu olo, että nyt on nautittava näistä raskauden viimeisistä päivistä ja samalla valmistauduttava henkisesti toisenlaiseen synnytykseen. Maailman ihanin palkinto on joka tapauksessa luvassa meille, hän vaan tulee aikaisemmin ja hieman eri tavalla kuin olin ajatellut. Sillä ei ole mitään merkitystä, kun asiat laittaa perspektiiviin. Minua ehkä harmittaa nyt, mutta tärkeintä on joka tapauksessa, että vauvalla on kaikki hyvin. Viikon päästä olemme vanhempia pienelle ihmeelle. Ja siinä on sellainen ajatus, johon on hyvä päättää tämä kirjoitus.

Viistotarjonta

Eilen oli jälleen neuvola. Neuvolan tätimme on todella mukava, ja mielellään siellä käy tarkastuksessa. Kaikki on edennyt oikein hienosti, ja kaikki arvot ovat niin kuin pitääkin, mutta nyt käynnillä todettiin se, minkä jo tiesinkin: pikkuinen ei ole asettunut aloilleen vaan pyörii edelleen ihan niin kuin hänestä tuntuu. Tänään alkoi raskausviikko 36+0, joten hiljalleen olisi hyvä, jos sinne lähtökuoppiin oltaisiin asettumassa. Täti pyysi oikein toisenkin hoitajan mielipiteen siitä, kuinka päin mahassani majaillaan. Viistotarjonnassa, sanoi toinenkin täti, toki tällä kertaa pää edes alaspäin. Tästä ei kuitenkaan voi mitään päätellä, koska hikka tuntuu välillä ylävatsassa ja välillä alavatsassa; tilaa on siis liikkua. Viistotarjonnassa minun tapauksessani sitä, että pikkuinen on asennossa vasemmalta ylävatsalta oikealle alavatsalla. Aikaisemmin hän majaili lähinnä vasemmalla puolella, mutta alkaisiko kuitenkin sen verran olla ahtaampaa, ettei siihen enää mahdu. Liikkeet ovat joka tapauksessa muuttuneet möngertämiseksi tiukkojen potkujen sijaan.

Ensi viikolla minulla piti olla normaali neuvolalääkäri, mutta nyt se aika peruttiin ja tilalle tulee kutsu poliklinikalle tarkempiin tutkimuksiin ja synnytystapa-arvioon. Sana "sektio" mainittiin myös. Toivottavasti pikkuinen kuitenkin alkaisi hiljalleen asettumaan aloilleen, ja tämä olisi vain ns. tarpeeton tarkempi tutkimus. Olen kuitenkin iloinen siitä, että pääsen vielä yhteen ultraan, ja tehdään perusteellinen tutkimus vielä tässä vaiheessa, niin tietää paljon tarkemmin sen, missä tilanteessa ollaan. Samassa yhteydessä voidaan kokeilla myös kääntämistä, jos oikein asian ymmärsin.

Poliklinikkakäynnille kutsutaan ensi- tai sitä seuraavalle viikolle. Sitä ennen täytynee vain olla asennoissa, jotka kannustavat pikkuista kohti oikeaa suuntaa. Ja ottaa rennosti, ei tämä huolehtimalla tämä asia parane.

PS. Kutsu tutkimuksiin ja mahdolliseen kääntöön tuli jo maanantaille.

Kiitollisuutta

Tänään on minun ensimmäinen virallinen äitiyslomapäiväni. Olo on siitä uskomattoman kiitollinen. Kohta meillä on jo pieni täällä meidän kanssa tuhisemassa.

Eilen oli viimeinen - ja ainoa - tenttini yhdistettynä ryhmätyönä pidettyyn esitelmään ja siihen liittyvän raportin palauttamiseen. Kaikissa näissä  - ja sitä ennen monissa muissa tehtävissä ja luettavissa artikkeleissa - oli melkoinen työ, ja eilen illalla tuntuikin, kun olisi ravistellut harteiltaan taakkaa pois. Pari viimeistä viikkoa ovat olleet työntäyteisiä ja väsyttäviä, ja eilen tuntui kirjaimellisesti siltä, kuin olisi tarvinnut ravistella ja puhallella sitä kaikkea pois kehostani. Samalla tunsin oloni todella tunteikkaaksi; viimein tänne asti on päästy. Mietin, että pitäisikö tehdä jotakin merkittävää ensimmäisen äitiyslomapäiväni kunniaksi, mutta totesin tärkeimmäksi ottaa ihan rennosti - tänään ei ole pakko tehdä mitään.

Yhdysvaltalaisen luokkakaverini ansiosta huomasin, että laskettu aikamme on samaan aikaan kuin heillä vietetään kiitospäivää. Meillä on totisesti aihetta kiitollisuuteen, joten ehkäpä jatkossa teemme jotakin aina kiitospäivän kunniaksi. Tänä vuonna päätin vain muuttaa blogini ulkoasun kiitospäivän mukaiseen teemaan, ehkä se muistuttaa myös jatkossa siitä, kuinka meillä on paljon asioita, joista voimme olla onnellisia ja kiitollisia.